Elämässä tulee niitä hetkiä, jotka tietää kohtaavansa, mutta niitä pakoilee vuosia. Tämä on yksi niistä hetkistä. Olen tapaamassa Janne Toivoniemeä. Tunteeni ovat varsin ristiriitaiset. En suhtaudu häneen yhtä negatiivisesti kuin Benny, mutta en voi antaa tuolle kirjailijalle anteeksi Bennyn viimeaikaista pahoinpitelyä. Hemmetti hän makaa sairaalassa juuri tällä hetkellä, kun istun tässä baarissa saman pöydän ääressä Bennyn hakkaajan kanssa.
Mutta tiedän myös varsin hyvin, että Benny aloitti tappelun ja kantaa täten kaiken vastuun tapahtumista. Janne Toivoniemi on tilannut tapansa mukaan pullollisen valkoviiniä ja suolaisia maapähkinöitä kyytipojiksi. Itse tyydyn tällä kertaa pelkkään kivennäisveteen. Olen valmis tähän kohtaamiseen. Minun on saatava selvyys muutamista seikoista ja aloitankin siitä.
Kimi Kataja: Mä haluaisin aloittaa tämän haastattelun kysymällä sulta muutamista yksityiskohdista, jotka sattuvat omituisesti risteämään meidän elämissämme.
Janne Toivoniemi: Aloitetaan vaan. Mielenkiintoista kuulla, mitä sä olet löytänyt.
KK: Mä olen saanut tietää, että sä olet toiminut pitkään mainonnan ja markkinoinnin piirissä.
JT: Kyllä. Sellaiset kaksikymmentä vuotta olen duunikseni tehnyt mainontaa ja markkinointia. Viimeiset viisi vuotta olen toiminut lähinnä markkinointiteknologioiden ja tekoälyn parissa.
KK: Sä olet muun muassa toiminut copywriterina, valokuvaajana ja graafikkona.
JT: Noista ehkä eniten copywriterina.
KK: Niin kuin minäkin.
JT: Eikös olekin mielenkiintoinen sattuma?
KK: Sä keräät myös lenkkareita.
JT: En niinkään kerää, vaan käytän niitä. Minulla on yhdet Puman Paul Stanley -nimikkolenkkarit, joita en ole käyttänyt. Ostin ne pelkästä keräämisen innosta. Mutta kaikkia muita käytän.
KK: Kuinka monta paria sulla noita lenkkareita on enimmillään ollut?
JT: 114 paria.
KK: Kuten minullakin.
JT: Ällistyttävä sattuma.
KK: Lisää sattumia. Sä olet myös kasvanut nuoruutesi Tapulikaupungissa.
JT: Se on totta. Nuoruus tuli siellä vietettyä. Se oli aikaa, jolloin Tapuli oli yksi lähiö muiden joukossa.
KK: Ja teidän asunto oli Kämnerinkujalla.
JT: Kyllä. Hyvin sä olet selvittänyt asioita.
KK: Kaikki tuo täsmää myös muhun. Mutta mennään eteenpäin. Sä olet myös yksi Suomen ensimmäisistä some-julkkiksista. Itse asiassa sä olit some-julkkis kauan ennen somea. Mitä Schizo-Jannelle kuuluu?
JT: Aah! Nimi kaukaa menneisyydestä. Schizo-Janne joutui pahemman luokan onnettomuuteen. Hänet piti päästää päiviltä.
KK: Sä siis murhasit sen?
JT: Se oli armomurha. Ei sitä jätkää kestänyt enää muutenkaan.
KK: Aika kylmä tapa suhtautua asiaan.
JT: Asia meni näin: mä synnytin ja rakensin Schizo-Jannen. Mä myös päätin sen päivät. Mulla oli siihen täysi oikeus, koska näin se nyt menee. Sinuna Kimi mä pitäisi pienempää suuta…
KK: Okei. Jätetään se aihe sitten. Mennään meihin eli muhun, Bennyyn ja suhun. Missä vaiheessa sä oikein päätit alkaa kirjoittamaan meistä ja ennen kaikkea tehdä musta sun kirjojen kertojan?
JT: C’mon Kimi. Kyllä sä muistat miten me tavattiin. Se oli elokuun viimeinen päivä – luultavasti vuonna 2017. Mä vietin kesäloman vikaa päivää ja istuin läppärini kanssa Sörkan ruusussa suunnittelemassa vielä silloin aikalaisteosta, joka sijoittuisi mainostoimistoon. Sen kirjan päähenkilöinä oli aluksi filosofiasta kiinnostunut copywriter ja komean trendikäs AD. Koko homman piti lähteä siitä, että toimisto saa isolta asiakkaalta täysin päättömän toimeksiannon, joka syöksisi asiakkaan firman tuhoon. Teoksen nimeksi piti tulla Liekehtivä lautta. Tiedätte kyllä mihin se viittasi. Mutta sitten sä ja Benny parkkeerasitte samaan pöytään mun kanssa. Me alettiin puhumaan elämästä, duunista ja kaikesta mahdollisesta.
Te puhuitte mulle teidän etsivätoimistosta. Eihän niin herkullista aihetta voinut jättää käyttämättä. Kuka hemmetti perustaa jonkun Filosofisen etsivätoimiston? Ihan päätön ajatus. Sitten kun teillä alkoi se aine kolahtaa korvien välissä, niin siitä iltapäivästä kehkeytyi kunnon sekopäinen ilta, joka päätyi teidän toimistolle.
KK: Mutta me ei missään kohdassa annettu sulle lupaa käyttää meitä sun kirjan päähenkilöinä.
JT: Ette te sitä kieltäneetkään. Mä kerroin teille, että mä olen kirjoittamassa kirjaa. Kun kirjailija on paikalla, niin kannattaa pitää yleensä suu kiinni ja paeta paikalta. Muuten voi vaikka joutua lukemaan itsestään kirjan sivuilta.
KK: Sulta nyt ei saa kunnon vastausta mihinkään. Siirrytään eteenpäin. Mites noi sun kirjat ovat menestyneet?
JT: Tää on mielenkiintoinen aihe. Kun mä kävelin tänne, niin kuuntelin samalla Jarkko Tontin podcastin uusinta jaksoa, jossa vieraana on Anja Snellman. Hemmetin hyvä jakso. Mutta Anja kertoi siinä podcastissa, että sille on tultu kirjamessuilla sanomaan sen kirjojen sisältävän liian pitkiä lauseita. Siis mitä helvettiä?!?
Mullekin jotkut ovat tulleet valittamaan, että eivät jaksa lukea mun kirjojen sisältämiä filosofisia dialogeja, koska ne on liian monimutkaisia. Ja niitä on jotain puolitoista sivua kerrallaan. Kyllä puolitoista sivua pitää jaksaa lukea vaikka munkkilatinaa. Ei se nyt niin paha nakki ole.
Mä olenkin todella huolestunut siitä, mitä kirjallisuus tänä päivänä on kuluttajille. Ja mä sanon just ”kuluttaja” enkä lukija, koska eihän ihmiset enää lue kirjoja. Äänikirjojen kuunteleminen ei ole lukemista. Ja mä en tästä edes ala kinastelemaan. Se vaan on niin. Piste! Mutta siis näille kuluttajille kirjat on jotain viihdetuotteita, joiden tehtävä on lunastaa heidän kirjoille asetetut odotukset. Ihan täyttää paskaa. Kirjallisuus on aina tietyssä epämukavuusalueella lukijaan nähden. Se on väkivaltaa kielelle. Sitä on fiktio. Kirjallisuuden on oltava aina häiritsevää eikä missään nimessä myötäillä, jonkun ajatuksia. Sama koskee filosofiaa. Kumpikaan ei saa kesyyntyä miksikään konformiksi ja joksikin hyvä mielen tuotantokoneeksi.
Tää meidän aikakausi on uskomatonta aikaa. Toisaalla meillä on aivan päätä huimaavia teknologisia keksintöjä ja uudistuksia, mutta sitten toisaalla meillä on päivä päivältä tyhmenevät ihmiset. Hyvä, kun sä otit puheeksi sosiaalisen median. Se on suurelta osalta pelkkää syöpää ajattelulle ja kulttuurille. Joskus vuosituhannen vaihteessa meille nousi blogit ja puhuttiin paljon kansalaisjournalismista. Mä kannatin sitä täysillä. En enää. Kun katsoo vaikka Hesaria nykyään, niin sehän on ihan paska. Totaalista tuubaa koko saatanan lehti nykyään. Ehkä joku Jussi Ahlroth on hyvä toimittaja, joka osaa kirjoittaa filosofiasta (olihan se mun opiskelijakaveri). Mutta muuten se lehti on pelkkä muinaismuisto siitä, mitä se oli joskus vuosikymmeniä sitten.
KK: Joo. Ihan asiaa. Mutta sä et vastannut mun kysymykseen ollenkaan.
JT: Mitä sä kysyi?
KK: Miten sun kirjat ovat menestyneet?
JT: Juurihan mä sulle sen kerroin.
KK: Sä paasasit suu vaahdossa kirjallisuuden ja journalismin alennustilasta. Sä et sanonut mitään sun kirjoista.
JT: No voi hyvät hyssykät. Kai se nyt on selvää, että ei toi aihe ole mitenkään mielenkiintoinen. Musta on aivan fantastista, että Satu Rämö ja Max Seeck ovat menestyneet dekkaristeina. Mun teokset eivät edes yritä samaa. Ne tulee aina olemaan tietyssä marginaalissa ja ne eivät todellakaan sovi kaikille. En suosittelisi mun teoksia liian herkästi vaikutteita omaksuville tai nuorille. Mun teokset ovat vaarallisia verrattuna Rämöön tai Seeckiin. Ja mua ei pidä ymmärtää väärin. Mä diggaan niitä kumpaakin. On monia muitakin kotimaisia dekkaristeja, joita mä arvostan ihan kybällä. Mutta mun teokset ovat omassa luokassaan verrattuna niihin. Ei parempia tai huonompia, vaan ne on toisaalla.
Mulle menestys on jo se, että mun kirjoja on edes julkaistu jonkun toisen toimesta. Lähiörotissa on jopa filosofinen essee kirjan liitteenä. Kerrotko mulle yhdenkin kotimaisen dekkarin, jossa on liitteenä filosofinen essee? Outi Pakkasella on kirjojen lopussa niissä tehtyjen ruokien reseptejä. Toi essee on mun versio Pakkasen resepteistä. Mä teen jotain aivan muuta ja en katsele liikaa ympärilleni. Olen mä täysin tietoinen, mitä tässä maassa kirjoitetaan ja seuraan kaikkea kirjallisuutta aktiivisesti. On näitä, jotka sanovat etteivät seuraa muita. Yleensä ne on niitä, jotka keksivät pyörän kerran viikossa, koska eivät tiedä mitä muut ovat jo keksineet.
Aito luovuus ja omalaatuiset ideat eivät koskaan synny missään tyhjiössä. On ihan turha luulla, että vetäytyminen johonkin pimeään huoneeseen mutisemaan OM-tavua tuo eteen jonkun Jumalan käden ja kuuluu kaukaa ylhäältä ääni: ”Tässä lapseni. Ole hyvä. Luova idea!” Mä en usko yksinäisyyteen, hiljaisuuteen ja erakkoihin. Luovat ideat edellyttävät duunia. Ja siis hemmetisti duunia. Mä kehittelin omaa kirjallista ideaani jotain kymmenen vuotta ennen kuin se alkoi hahmottua sellaiseksi kuin se nykyään on. Hitto se missään yhdessä hetkessä tapahtunut.
KK: Ja silti sun piti varastaa meidän elämät kirjojesi aiheeksi.
JT: Sehän oli se suurin duuni koko hommassa.
KK: Sä osaat kyllä olla ärsyttävä tyyppi.
JT: Mitä sä aiot tehdä asialle?
KK: Mä en lankea tuohon ansaan. Sä pahoinpitelit jo Bennyn sairaalakuntoon.
JT: Benny sai ansionsa mukaan. Mitäs alkoi ryppyillä mulle.
KK: Aina kun mä tapaan jonkun, joka tuntee sut, niin ne sanoo sun olevan mukava ja iloinen henkilö. Miksi helvetissä sä olet meille tuollainen kusipää?
JT: Se on ainoa tapa ottaa teihin sitä etäisyyttä, jonka kirjallisuus edellyttää. En mä voi olla teidän frendi ja saada aikaan kaiken sen, mitä mä olen saanut aikaan. Kyse ei ole mistään pitämisestä tai vihaamisesta. Se nyt vaan menee näin. Enkä mä pyytele mitään anteeksi. Te olette joutuneet valitettavasti siihen positioon, missä te nyt olette.
KK: Kiitti nyt hirveästi.
JT: Ole hyvä vaan.
KK: Mitä sulle merkitsee psykedelia?
JT: Mahtava kysymys. Koko juttu lähtee jo kaukaa 1980-luvulta. Meidän pihoilla oli sellainen omituinen perhe, jonka pojat oli meitä muutamia vuosia vanhempia. Mutta siis niiden vanhin poika oli kova The Doorsin ja Pink Floydin fani. Ja se oli siihen aikaan todella harvinaista. Puhutaan nyt vuosista 1983 ja 1984… tai jotain sellaista. Me skidit kuunneltiin KISSiä, Van Halenia, Quiet Riotia ja tietenkin W.A.S.P.ia. Mulle Iron Maiden ei koskaan ollut yhtään mitään. Liian vähän svengiä ja ihan liikaa laukkakomppia. Mutta siis sen perheen kodissa me hengailtiin päivisin… varsinkin kesälomilla. Siellä mä sain hyvän sivistyksen 1960-luvun musasta. Erityisesti hippimusasta.
Kun mä tulin vanhemmaksi, niin aloin kerätä The Beatlesin, The Rolling Stonesin ja muiden levyjä. Samaan aikaan nousi vanha soul muotiin. Kirjallisuudessa mun maku on aina ollut outojen stoorien puolella. Mutta ristiriitaisesti mua ei koskaan ole kiinnostanut scifi tai fantasia. Mä olen aina ollut enemmän kiinnostunut tässä meidän todellisuudessa olevasta outoudesta.
Mutta se mun pitää sanoa, että psykedelian piirissä mua ei kiinnosta käydä keskustelua psykedeeleistä. Se on ihan hemmetin tylsä aihe. Kemia ei kiinnosta mua ollenkaan. Suomessa keskustelu psykedeliasta käydään aina aineiden ympärillä. Nehän on pelkästään keinoja tai instrumentteja saavuttaa se todellinen päämäärä. Mua kiinnostaa laajentuneet tajunnat eikä laajentajat. Sitä mitä haetaan tajuannan laajentamisella jää keskustelussa aina paitsioon. Kun mediassa puhutaan psykedeliasta, niin puhutaan aina huumeista ja keskusteluun raahataan joku poliisin edustaja. Vähän sama kuin nykytanssista puhuttaessa studioon pitäisi raahata tanssipaikan järjestyksenvalvoja. Mitä hemmettiä se tietää tanssista? Voi tietenkin olla, että hän on suurikin asiantuntija, mutta epäilen vahvasti.
Se, mitä mä haluan sanoa on, että psykedelia on kulkenut mun mukana yli 40 vuotta ja olen siitä käytävää keskustelua seurannut pitkään. Suurin osa siitä keskustelusta kyllästyttää mua ihan hemmetisti. Psykedeelinen kuvataide esimerkiksi on suurelta osalta niitä saatanan fraktaaleja. Ei enää kiitos. Keksikää nyt jotain muuta. Joku Sari Soininen tekee hemmetin mielenkiintoista valokuvaa. Ottakaa hänestä mallia. Niissä näkyy laajentuneen tajunnan merkkejä.
Ehkä eniten mä haluaisin nähdä sitä, että jengi ymmärtäisi niiden arjen olevan täynnä mitä ihmeellisimpiä rikkauksia. Niitä vaan pitää osata katsoa oikein. Mennä kohti omituisia ajatuksia. Esimerkiksi ihan tajuttoman mielenkiintoinen ajatusleikki voisi olla, että minkälainen olisi sellainen sukupuoli, joka olisi oma. Mitä jos jokaisella olisi oma sukupuoli? Mutta sitten vastaan tulee näitä spedejä, jotka alkaa raivota jotain mies ja nainen -dikotomiaa tai pahimmillaan joku voimaantunut hullu, joka kieltää puhumasta tollaisia, koska mä en ole käynyt jotain transitiota. En voi tietää mitään kehollisuudesta. Ai, niin kuin mulla ei olisi kehoa siinä, missä kaikilla muillakin.
KK: Ollaan menty aika kauaksi aiheesta.
JT: Ollaanko? Eiks tää kaikki liity psykedeliaan? Mielien vallankumouksiin. Mihin kaikkeen me voidaankaan vääntää ajatukset. Mitä vaaraa siitä on? Ei omien ajatusten solmuun solmiminen kenestäkään hullua tee. Mielisairaus on ihan jotain muuta. Sä voit haluta olla hullu, mutta et sä sellaiseksi muutu haluamalla. Siihen tarvitaan paljon muuta. Noin ajattelevat eivät edes ymmärrä, mitä mielisairaus on.
KK: Sen mä tiedän vielä susta, että sähän yritit erikoistua mielisairauden filosofiaan, kun susta piti tulla filosofian tutkija. Et onnistunut siinä.
JT: Kyllä sä parempaan pystyt. Se, että musta ei tullut apurahatutkijaa yliopistolle tai sen liepeille, oli parasta mitä mulle koskaan on käynyt. Ja tästä ei pidä vetää mitään sellaisia johtopäätöksiä, että mä en arvostaisi tällaisia tutkijoita ja heidän duuniaan. Mä voin olla poissa yliopistolta, mutta akateeminen maailma ei ole koskaan poistunut mun sydämestä. Mutta mä en olisi koskaan ollut onnellinen tutkijana. Mä olen juuri tällä hetkellä onnellinen siinä, mitä mä tällä hetkellä teen.
Musta on todella surullista, että tällä hetkellä elävää filosofiaa ei Suomessa tee juuri kukaan akateemisessa maailmassa. Kaikkein elävin filosofia tapahtuu jossain podcastien ja meemitilien äärellä. Mun mielestä joku Pontus Purokuru on huomattavasti merkittävämpi filosofi kuin kukaan Helsingin yliopiston filosofian laitoksella toimiva henkilö. Ja ne henkilöt eivät edes tunne Pontusta. Se on ihan hemmetin sääli. Muutenkin Hesan yliopiston filosofian laitos on hirveässä alennustilassa tällä hetkellä… ja mä puhun nyt erityisesti teoreettisen filosofian laitoksesta. Eihän siellä ole yhtään merkittävää henkilöä!
KK: Tästä haastattelusta ei taida nyt tulla yhtään mitään mitä mä tämän halusin olla.
JT: Sun ensimmäinen virhe oli se, että sä halusit haastatella mua. Mun kanssa tapahtuu kaikkea mahdollista, mutta ei sitä mitä suunniteltiin. Suunnitelmat ja aikataulut on niin tylsiä elämässä. Jossain duunissa niitä voi käyttää, mutta kun mä olen vapaalla, niin elämästä tulee yhtä tapahtumaa ja kaikkea sattuu. Esimerkiksi miksi helvetissä joku tekee suunnitelmia lomalle? Mulle parasta loma-ajassa on, että voi vaan olla. Tiputtaa kynä kädestä ja ei edes välittää minne se vierii. Elämä tapahtuu suunnitelmien ja aikataulujen ulkopuolella. Tuolla kaduilla kävelee ihan liian monta kuollutta zombieta. Älä ole zombie. Älä suunnittele. Luo Excelillä taidetta!
KK: Tää haastattelu taisi olla tässä. Mä lähden menemään.
JT: Lähteä menemään. Mitä sä horiset. Sä olet aina menossa. Et sä koskaan lähde minnekään, koska mitään ei missään ole. Sä vaan olet jatkuvassa liikkeessä…
Astuin ulos baarista ja jätin Janne Toivoniemen höpisemään omiaan. Olen sen verran kokenut, että osaan poistua paikalta ennen kuin minua yritetään sekoittaa sekavuuteen. Selvisin tästä voittajana. Ainakin omasta mielestäni.
SchizoBlog 