Siinä hän istuu minua vastapäätä. Dekkarikirjailija ja filosofiksi itseään tituleeraava Janne Toivoniemi. Olen odottanut ja pelännyt tätä päivää jo vuosien ajan. Hyvä lukija. Minun on tunnustettava, että en tunne ystävällisiä tunteita häntä kohtaan. Te olette ehkä (korostan sanaa ”ehkä”) lukeneet hänen teoksensa Sateenkaarimurhat (2021) ja Lähiörotat (2023). Olette voineet pitää niitä kevyinä parodioina dekkarien genrestä, mutta todellisuudessa nämä kaksi teosta ovat pilanneet lukemattomien henkilöiden elämän. Ja minä Benny Serlin olen yksi heistä.
Tämä haastattelu tulee olemaan kaukana objektiivisuudesta, mutta siihen uskovat eivät muutenkaan ole harkintakyvyltään sillä tasolla, että kykenisivät ymmärtämään tämän kirjoituksen häikäiseviä ulottuvuuksia. Mutta älkää huolehtiko. Tulen olemaan vierellänne koko tämän ajan. Me tulemme ottamaan selvää, minkälainen tyhjyys tämän sairaan mielen sisällä on… tai pitäisikö sittenkin sanoa, että sitä ei ole. Mutta emme langetko heti kättelyssä heideggerilaiseen käsiterunouteen. Me olemme matkalla pimeyden sydämeen.
Katson kirjailijaa silmiin. Hänen harmaasti sinertävät silmät katsovat pilkallisesti minua. Tuo valkoviinillä, keitoilla ja oliiviöljyllä elävä kummajainen tunkeutuu ajatuksiin, jos sille antaa mahdollisuuden. Mutta minä olen varustautunut tähän tilanteen vaatimilla kemikaaleilla. Hän ei tule saamaan minua ansaansa. Mutta aloittakaamme. Muistakaa, että teitä on varoitettu.
Benny Serlin: On heti kättelyssä mainittava, että tämä haastattelu tulee olemaan mitä suurimmalta osaltaan varsin epäystävällinen.
Janne Toivoniemi: Ymmärrän asian varsin hyvin. Jos sikseen tulee, niin tunne on varmasti molemminpuolinen. Haluaisin kuitenkin korostaa, että olen lupautunut tähän haastatteluun ilman mitään ennakkoehtoja. Toivoisin haastattelijalta tämän johdosta edes alkeellista kohteliaisuutta.
BS: Hyvä on. Mutta aloittakaamme.
JT: Emmekö muka ole jo aloittaneet?
BS: Olemme. Tai siis emme… ensimmäinen kysymykseni. Tuotannossanne te yritätte sekoittaa filosofiaa ja dekkarikirjallisuuden kliseitä. Kumpi te oikein olette? Dekkarikirjailija vai filosofi?
JT: Ennen kaikkea olen viihdekirjailija. Filosofian ja dekkarin sekoittaminen toimivat alustana, jota kutsun kevytmetafiktioksi. Tarkoituksena on tuoda esille ja jossain mielessä myös takaisin kaikki se, mikä postmodernissa on edelleen elävää ja oleellista.
BS: Varsin jalo ajatus. Mutta eikö teitä haittaa se tosiasia, että tätä puolta kirjallisessa tuotannossanne ei juuri laisinkaan ole noteerattu? Samalla voisin mainita, että eihän teidän teoksenne ole saaneet juuri mitään julkisuutta.
JT: Tuo on totta. Mutta paljastan teille salaisuuden.
BS: Voimmeko saman tien tehdä selväksi, että minua ei tarvitse teititellä.
JT: En puhunut sinulle, vaan lukijoille.
BS: Vai niin. Mutta jatkakaa olkaa hyvä.
JT: Paljasta siis teille salaisuuden. En ole suuremmin vaivannut päätäni kirjojeni menestyksellä sellaisin mittarein, jotka on asetettu ulkopuolelta. Älkää ymmärtäkö minua väärin. Kyllä minulle kelpaa, että kirjani myisivät enemmän, mutta en menetä sen takia yöuniani. Ambitioni ovat muualla. Dekkarikirjallisuuden genre on paikoitellen ajautunut varsin konservatiivisiin uomiin. Se tarvitsee jotain muuta. Minulla ei ole mitään tarvetta arvostella toisia. Jokainen keskittykööt omaan suoritukseensa. Mutta dekkariyleisön perinnetietoisuus ja jopa paikottainen vanhakantaisuus on kyllä välillä hämmästyttänyt.
BS: Te siis katsotte olevanne jonkinlainen uudistaja?
JT: En katso olevani juuri mitään muuta kuin, mitä olen. Kirjoitan tavalla, joka on minulle luontaista. Jos lähtisin tietoisesti muuttamaan tyyliäni, aiheitani ja kontekstiani, niin kirjoittaisin varsin tylsää ja homehtunutta tekstiä. Pyrin kirjoittamaan jotain sellaista, joka ei noihin kategorioihin mahdu. Se, onko tekstini, tarinani, henkilöni tai dialogini hyvää tai huonoa, on taas kysymys aivan erikseen. Olen vaikka huono kirjailija, mutta kunhan en ole tylsä tai homehtunut.
BS: Ymmärrän. Ketkä mielestänne sitten kirjoittavat tylsää ja homehtunutta kirjallisuutta näinä aikoina?
JT: Aika paska kysymys. Puhun mieluummin inspiroivista kirjailijoista. Jos puhutaan kotimaisesta nykydekkaristeista, niin nostaisin esille Ari Wahlstenin, Valtteri Mörttisen ja Joona Keskitalon. Mutta ehkä kaikkein suurin aikamme dekkaristeista on Virpi Hämeen-Anttila.
BS: Virpi Hämeen-Anttila. Varsin yllättävä maininta sinulta.
JT: Björk on mainio henkilö. Aivan fantastinen hahmo. Ja Hämeen-Anttila tuo Helsingin uskomattomalla intensiteetillä teoksiensa sivuilla esille. Se ei ole meidän aikamme Helsinki, mutta siitä huolimatta 1920-luvun kaupungista kykenee aistimaan meidän aikakautemme kaupungin. Jopa elävämmin kuin meidän aikakaudestamme kirjoittavien kirjailijoiden Helsingistä.
BS: Puhutaanpa hieman teostenne ympäristöstä. Teoksesi sijoittuvat Kallioon. Eikö tämä ole vähän tylsä ja homehtunut valinta? Voiko enää olla kliseisempää kotimaista urbaania ympäristöä dekkarille?
JT: On totta, että Helsingin Kallio on kulutettu melkein loppuun kirjallisuudessa. Mutta minä olen syntyperäinen kalliolainen. Sellaisia ei ole montaa. Ja jos joku sanoo minun teosteni Kallion olevan sitä samaa, mitä kaikki muut ovat jo aikoja sitten kuvanneet, niin pyytäisin hänen luettelemaan nämä teokset… tai kertomaan minulle mitä aineita hän on kirjallisuutta lukiessaan vetänyt. Ja kun minä kirjoitan Kalliosta, niin se ei välttämättä ole se Kallio, missä me elämme.
BS: Mitä sinä tuolla tarkoitat?
JT: Juuri sitä. Kirjoitan fiktiota. Paikoitellen kirjani Kallio sisältää selkeästi epätosia ulottuuvuuksia.
BS: Eikö tuo ole meriselitys epäjohdonmukaisuuksille miljöön kuvauksen epäonnistumisille?
JT: Mutta hemmetin hyvä sellainen.
BS: Joudun taas kysymään, että mitä tuolla tarkoitat?
JT: Sitä, mitä juuri lausuin. Meriselitys tai ei. Se ei muuta sitä tosiasiaa, että minä kirjoitan fiktiota. Ei ole alunperinkään ollut tarkoitus kirjoittaa mitään dokumentaaria siitä, mitä todellisuus on. Mitä edes on todelllisuus? Kirjallisuus on aina maailmojen luomista. Vaatimus realismiin, on epäkirjallisinta sontaa, mitä kirjailijalle voidaan asettaa. Ainoastaan kirjallisuutta vihaava todellisuuden virkamies voi esittää tällaisia vaatimuksia.
BS: Tuohan tarkoittaa, että suurin osa kotimaisesta kirjallisuudesta on mielestänne epäkirjallista.
JT: Eikö se muka sellaista ole? Mitä me teemme realismilla kirjallisuuden sivuilla, kun me voimme mennä sitä todentamaan ihan omin silmin paikan päälle. Kirjallisuus, joka ei luo maailmoja, on pelkkää tekstiä.
BS: Aistin, että et suuremmin arvosta nykykirjallisuudessa vallalla olevaa autofiktiota.
JT: Päinvastoin. Rakastan sitä yli kaiken.
BS: Mitä? Sehän on juuri realismia kovimmillaa.
JT: Ainoastaan pinnallinen lukija voi lukea sitä realismina. Oma lempikirjani on Anja Kaurasen Kultasuu (1985). Ihana kirja, jonka luen ainakin kerran vuodessa.
BS: Eihän se ole autofiktiota.
JT: Onpas.
BS: Eikä ole.
JT: Kyllä se minun mielestäni on.
BS: Tämä ei ole mikään mielepidekysymys, vaan kirjallisuustieteellinen fakta. Anja Kaurasen Kultasuu ei ole autofiktiivinen teos.
JT: Mutta minun maailmassani se on.
BS: Eihän tuossa ole mitään järkeä.
JT: Ei niin. Järki nyt on pelkkä kuriositeetti maailmankaikkeuden historiassa.
BS: Mitä tällä on mitään tekemistä minkään maailmankaikkeuden historian kanssa?
JT: Emmekö me elä maailmankaikkeudessa.
BS: Elämme.
JT: Ja täten olemme osa maailmankaikkeuden historiaa.
BS: Kyllä.
JT: No, siinä näet.
BS: Minkä minä muka näen?
JT: Asioiden todellisen laidan.
BS: Mitä?!?
JT: Onko sinulla lisää yhtä huimaavia kysymyksiä?
BS: Olet sekoittanut ajatukseni. Mutta menkäämme eteenpäin. Kuvaatte varsin elävästi huumeiden käyttöä teoksissanne. Mikä on teidän henkilökohtainen suhteenne huumeisiin?
JT: Teoksissani kaikki niiden elementit ovat puhtaasti fiktiivisiä ja kirjallisia. Huumeiden käyttö samaistuu niissä filosofoimiseen. Samoin tarkoitukseni oli kuvata teoksissani päähenkilöt mentaalisesti ulkoisina yhteiskunnan normeista. He ovat sekaisin, mutta samalla heidän sekavuus peilaa meidän yhteiskuntamme ja kulttuurimme sekavuutta, jota emme välttämättä tule nähneeksi, koska olemme siinä niin kiinni. Ilman huumeiden käyttöä henkilöiden kaistapäisyys olisi varsin epätodellista.
BS: Kuulostaa taas meriselitykseltä, jolla yrität välttää vastaamasta kysymykseen.
JT: Mutta ennen kaikkea se on nerokas selitys. Minua kiinnostaa puhua ainoastaan kirjallisuudesta eikä itsestäni. Ainakaan liikaa.
BS: Puhutaan sen verran sinusta, että ketkä ovat kirjallisia esikuviasi?
JT: Hieno klassinen kysymys! Kerron teille tarinan. Pienenä poikana olin kuten kaikki muutkin siihen aikaan täysin Kolmen etsivän pauloissa. Minä olin muita syvemmällä siinä suossa ja 10 – 12 -vuotiaana luin jokaisen Kolme etsivää teoksen. En muista tarkkaan milloin se tapahtui, mutta olin lukenut kirjastosta kaikki teokset ja uusin Kolmen etsivän seikkailu oli ostettu kirjakaupasta ja luettu. Ei ollut mitään luettavaa. Menin äitini luokse valittamaan, kun oli niin tylsää. Hän otti kirjahyllystämme J.D. Salingerin Sieppari ruispellossa (1951, suom. 1961). Luin teoksen ja olin aivan ällistynyt. Teoksessa ei ollut rikoksia tai mitään jännää juonta, mutta se puhui kaikesta siitä, mistä en edes tiennyt olevan sanoja.
Sen jälkeen uppouduin kaikkeen ”aikuisten kirjallisuuteen”. Rakastin Hemingwayta. Sen jälkeen tuli tietenkin perinteiset hermanhesset ja muut filosofiset kirjailijat. Kun saavuttiin lukion viimeiselle luokalle, niin kirjastosta sattui mukaan mielenkiintoiselta vaikuttava kirja – Hunter S. Thompsonin Suuri hain metsästys. Kyseessä oli siis se Soundi-kirjojen julkaisema käännöskokoelma kyseisestä teoksesta. Sen svengaavan esipuheen oli kirjoittanut itse Esa Saarinen. Ja voi pojat, että se kolahti ja kovaa. Olin löytänyt kirjallisen sankarini. Huumeita, aseita, politiikkaa ja ennen kaikkea Amerikkaa aivan toisesta näkökulmasta kuin mitä 1980-luvulla silmieni eteen oli avattu.
Tämän jälkeen oli lyhyt matka Burroughsiin, Kerouaciin ja muihin seikkailijoihiin, joita oli suomennettu kiitettävä määrä. Eli psykedelia ei ollut minulle mitenkään omituinen valinta kirjallisuuden aiheeksi. Se oli kulkenut mukanani 30 vuoden ajan! En ollut koko asiaa edes ajatellut, mutta kaikki elämässäni tuntui viittaavaan siihen suuntaan. Filosofiassakin minua kiinnosti eniten kysymys: millä kaikilla mahdollisilla tavoilla elämä voi manifestoitua? Olin ollut jo lapsesta asti kiinnostunut kaikesta omituisesta ja erilaisesta. Ei niiden itsensä takia, vaan koska juuri niiden alueella avautui häikäisevä näky kaikista niistä mahdollisuuksista, joita elämä meille tarjoaa. Me vaan emme aina osaa nähdä tätä uskomatonta elämän supermarketin hyllyillä olevaa valinnanvaraa. Se on tietenkin pelottaa, jos asiasta ei osaa olla häikäistynyt. Minä olen aina osannut häikäistyä. Ehkä se on minun ominaiskyky – häikäistyä. Eikö olekin mahtavaa?
BS: Olemme ajautuneet varsin kauaksi aiheesta.
JT: Älä nyt Benny ala sniiduilemaan. Itsekin tiedät kuinka allamme virtaa mitä ihmeellisimpiä virtauksia. Meidän ainoastaan tulee heittäytyä niiden vietäviksi. Matkoja intensiteeteissä. Kyllä me kummatkin tiedämme, että kyky häikäistyä näistä on se, jokin joka meitä kumpaakin yhdistää.
BS: Lopeta! Saat minut sekoamaan.
JT: Eikös olekin hämmentävää ja samalla niin osuvaa. Että minä saan sinut sekoamaan.
BS: Älkäämme me menkö tuota reittiä tämän pidemmälle. Olenko siis oikeassa, että kirjalliset esikuvasi ovat Salinger, Hemingway, Thompson, Burroughs ja Kerouac?
JT: Olet aivan väärässä. Nuo nimet ovat pelkkä pohjarakenne. Sen päälle rakentuu niin paljon ja runsaasti. Postmoderni kirjallisuus on ollut heti kättelystä minulle omaa. Ja tietenkin meidän on mainittava Pynchon. Ja hänen yhteydessä minun on aina mainittava Philip K. Dick. Heidän tuotannon välillä on vallinnut aina se jokin salainen yhteys, jota en osaa kuin tiedostamattomalla tasolla ymmärtää. Jokin heidän kirjallisessa eetoksessa resonoi toisiaan vasten ehkä liiankin harmonisesti.
David Foster Wallace taas ei oikein koskaan ole nostattanut minussa mitään suuria sykäyksiä tai aaltoja. Ei hän mitenkään merkityksetön minulle ole, mutta en koskaan ole saavuttanut häntä lukiessa sitä, mikä hänen maineensa on. Vika voi olla minussa ja postmoderniudessani. Kaikki keskustelu metamodernista on jättänyt minut aina täysin indifferentiksi (välinpitämättömäksi). Ehkä olen vain liian vanha siihen paskaan…
BS: Teoksissasi ei kuitenkaan ole kovinkaan paljoa verta tai seksiä. Ovatko nämä aiheet sinulle liian rajuja?
JT: Äääh! Tiedän omien teosteni teeman olevan niin vierasta kotimaisessa kentässä, että sen peittäminen verellä ja seksillä menisi jo aivan liiallisuuksiin. Kun katsoo oikein tarkasti teoksiani, niin nehän ovat cozy crimea! Ettekö usko? Katsotaas vähän tarkemmin. Niissä ei ole mitään raakoja murhia eikä seksillä suuremmin mässäillä. Ympäristö on hyvin rajattu. Nehän ovat korttelikirjallisuutta. Teoksieni sisällöissä keskitytään ihmisten ja heidän elinympäristönsä välisiin suhteisiin. Tapahtumapaikkoina ovat paikalliset yleiset tilat (baarit!). Eikö tämä kaikki ole pelkkää cozya? Mutta kun tähän kuvioon tuodaan huumeet, filosofia ja psykedelia, niin saadaan aikaiseksi – Filosofinen etsivätoimisto!
BS: Jos me emme puhuisi tätä enempää minun ja yhtiökumppanini yrityksestä, jota te käytätte ilman lupaamme teoksissanne.
JT: Ja eikö olekin mitä oivallisin ”sattuma”, että juuri sinä haastattelet minua? Eihän tällaista keksitä kuin hullujen korvien väleissä. Hah haaa…
BS: Pysytään nyt haastattelun aiheessa. Istu nyt alas hyvä mies. Noin. Kiitos. Puhukaamme lopuksi tulevaisuudesta. Mitä seuraavaksi?
JT: Mahtava kysymys. Ei mitään hajuakaan.
BS: Kai sinulla nyt on ainakin jokin käsitys seuraavasta teoksesta? Edes ideaa?
JT: Ai se? Se on jo valmis.
BS: Valmis?
JT: Juuri niin. Se on parasta, mitä olen koskaan kirjoittanut. Ja kun aikaisemmin puhuin kirjoittavani cozya, niin tässä teoksessa ei siitä ole jäljellä mitään. Teos on pelkkää veren ja seksin filosofiaa. Olen keksinyt jopa uuden seksuaalisuuden muodon! Sen päättävä filosofinen huipennus tulee olemaan jotain sellaista, että en usko edes suurimman osan kykenevän lukevan sitä loppuun saakka.
BS: Se on niin vaikeaselkoista käsitteellistä sekavuutta, että siinä ei ole mitään järkeä?
JT: Päinvastoin. Se on sujuvinta ja selkeintä tekstiä, mitä olen koskaan kirjoittanut. Jopa juoni on monimutkainen ja huipentuu aivan käsittämättömään ”boss fightiin”. Se tulee olemaan kirjallinen vastine Marvel-elokuvien loppuhuipennuksille… kunnes. Ja siitä ei sitten sen enempää.
BS: Milloin tämä kaikki on meidän luettavissa?
JT: Ei hajuakaan.
BS: Mitä ihmettä?
JT: En tiedä milloin se tulee vai tuleeko sitä ollenkaan. Voiko sitä edes julkaista ihmiskunnalle?
BS: Tuo kuulostaa vähän Nietzscheä matkivalta megalomanialta.
JT: Paraskin puhuja. Benny. Ihan oikeasti?
BS: Mielestäni tämä haastattelu on saapunut päätökseensä?
JT: Hienoa. Yksi kysymys. Benny.
BS: Olen pelkkänä korvana.
JT: Miksi teidä toimistonne tarjoaa vierailijoille tällaista keskinkertaista italilaista valkoviiniä? Eihän tässä ole luonnetta ollenkaan. Luulisi sinun… siis juuri sinun panostavan edes vähän näihin asioihin. Vai onko sittenkin niin, että et oikein ymmärrä näistä asioista mitään?
BS: Ulos toimistostamme! En halua sinua enää koskaan tänne. Poistu paikalta ennen kuin alan väkivaltaiseksi…
Hyvä lukija. Olen pahoillani. Haastattelun viimeiset metrit muuttuivat kaoottiseksi taisteluksi elämästä ja kunniasta. Häpeäkseni on myönnettävä, että tämä taistelu ei päätynyt allekirjoittaneen osalta kovinkaan kunniakkaasti…
Benny Serlin
Jorvin sairaala
SchizoBlog 