Kello tikittää, mutta kenelle?

On marraskuun viidennen päivän ilta vuonna 2024. Yhdysvalloissa alkaa vaalipäivä, jolloin nuo reilut 330 miljoonaa ihmistä eivät ainoastaan valitse itselleen uutta (tai vanhaa) presidenttiä, vaan he valinnallaan tulevat ohjaamaan suunnan minne me täällä Euroopassa tulemme kulkemaan. Geopoliittiset mannerlaatat ryskyvät toisiaan vasten ja pienen maan yksinäinen kansalainen ei voi kuin haukkoa henkeään.

Palaan mielessäni reilun kymmenen vuoden päähän, jolloin Ukrainan sota ei ollut vielä alkanut Krimin miehityksellä. Me eurooppalaiset olimme tyydyttäytyneet rauhalliseen olotilaamme. Jossain mielessä me muistutimme 1960-luvun kukkaislapsia, jotka omassa hippiaateessaan olivat valmiit muuttamaan maailman rauhaa rakastavaksi keitaaksi. Me uskoimme pasifismin sijaan talouteen. Vähän me enää muistimme Norman Angellin teoksen The Great Illusion (1909) katastrofaalista profetiaa, jonka mukaan sotiminen oli muuttunut taloudellisesti kannattamattomaksi. Viisi vuotta myöhemmin ensimmäinen maailmansota syttyi.

Talouden katsotaan jokaisesta epäonnistumisesta huolimatta omaavan jonkinlaisen taikavoiman, joka kykenee estämään sodat ja taudit. Luulisi jo ihmiskunnalle olevan selvää, että tällaista maagista ajattelua ei kannattaisi harjoittaa. Talous ja kauppa eivät estä katastrofeja. Yhtä heikko esitys on rauhanaatteella. Voimme pössytellä rauhanpiipussamme vaikka mitä kannabista tai muuta rauhoittavaa ainetta, niin sotia, konflikteja tai raadollista hyväksikäyttöä se ei tule estämään.

Tiedän omaavani varsin nostalgisen ja ihanteellisen kuvan 1960-luvun vastakulttuurista, mutta olen ainakin siitä varsin hyvin tietoinen. Rakkauden kesän jälkeen alkoi synkkenevä syksy, jonka mukana saimme Charles Mansonin perheen murhat ja The Rolling Stonesin katastrofi Altamontessa. Itse asiassa hippiliike sai kuoliniskunsa, kun Helvetin enkelit alkoivat pesiytyä San Franciscoon, koska he katsoivat hippien olevan heikkoja. Myös toukokuussa 1967 ilmestynyt Scott McKenzien hitti ”San Francisco (Be Sure to Wear Flowers in Your Hair)” lähinnä vahingoitti liikettä, koska kaupunkiin alkoi vaeltaa kotoaan karanneita nuoria.

Mutta jonkinlainen kuvio näyttäisi toistuvan näiden rauhanliikkeiden ympärillä. Pedot aistivat heikkouden, kun aseet on laskettu ja energia suunnattu, johonkin rakentavaan. Hunter S. Thompson teoksessaan Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa (1972) kuvaa parhaiten 1960-luvun idealismin kuoleman sanoissaan:

Ja siinä se juju käsittääkseni oli – vääjäämätön tunne, että kukistamme Vanha ja Pahat voimat. Ei missään ilkeässä ja sotilaallisessa mielessä, emme me sellaista tarvinneet. Energiamme olisi yksinkertaisesti oleva voittoisa. Ei ollut mitään mieltä taistella – ei meidän puolellamme eikä heidän puolellaan. Koko liikevoima oli meillä, ratsastimme korkean ja kauniin aallon harjalla…

Ja nyt, vajaat viisi vuotta myöhemmin, voi kiivetä jyrkälle kukkulalle Las Vegasissa ja suunnata silmänsä länteen, ja jos osaa katsoa, voi melkein nähdä rajan, johon vesi korkeimmillaan ylsi – paikan, jossa aalto lopulta murtui ja vyöryi takaisin.

Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa, s. 78

”Ei ollut mitään mieltä taistella…” Juuri tuona hetkenä haaskalinnut haistavat veren ja kerääntyvät saaliin ympärille. Korkea ja kaunis aalto huimaa voimallaan. Mutta se laskeutuu aina alas ja huimaus katoaa alta. Onko siis aina pidettävä kiinni aseista?

Sodan optimistinen puoli on sen päätepisteessä, joka on aina rauha; voittajan mielestä saavutetaan parempi rauha kuin sodan alussa. Rauhan pessimistinen puoli on siinä, että sen aikana varustaudutaan seuraavaan sotaan. Ja silti meillä ei ole tähän varaa.

Me tiedämme, että biosfäärimme elää keskellä meidän ihmisten aiheuttamaan ekokatastrofia. Se ei ole mikään apokalyptinen painajainen tuolla tulevaisuudessa, vaan se on tässä ja nyt. Jokainen ilmastodenialistikin tietää, että siitä tässä kaikessa tällä hetkellä on kyse. Meidän hyvinvoinnin muodostama kakku on käynyt pienemmäksi ja omien saavutettujen etujemme ylläpitäminen on enenevässä määrin enemmän pois joiltakin muilta. Ja juuri siitä me tänään taistelemme. Emme oikeudenmukaisemman maailman puolesta, vaan entistä epäoikeudenmukaisemman maailman nykymenon jatkumisen puolesta.

Petrolikapitalismi on tiensä päässä. Mutta ennen kuin jotain muuta saadaan tilalle on edessä vielä suuri loppuhuipennus. Viimeinen kunnon rahastus, jonka laskun me saamme maksaa. Valitettavasti se maksetaan käteisen lisäksi verellä ja kyynelillä. Ja onhan seuraavan energiavallankumouksen apostolit jo pesiytyneet vanhan fossiilisen energian dinosaurusten kainaloon odottamaan omaa momentumiaan (ja kyllä, puhun Elon Muskista).

Viimeistään 1960-luvulla meidän olisi pitänyt opetella elämään vähemmällä, mutta me valitsimme toisin. Me edelleen valitsemme toisin, koska ehkä emme kykene parempaan. Meidän aivomme on edelleen apinan aivot, jotka on tehty haalimaan enemmän. Ja ainoa energia, jota aivomme osaa säästää on aivojemme käyttämä energia. Kun ruoasta on puutetta, on tämä ominaisuus mitä oivallisin. Yltäkylläisyyden aikakaudella valitettavasti tämä säästöliekki kohdistuu kaikkein eniten aivojen energiaa vaativiin toimintoihin – ajatteluun.

Tässä tullaan todellisen paradoksin äärelle: energiaa säästävät aivomme ohjaavat meidät tuhlaamaan luonnonvaroja, koska me elämme liiaksi tunteella. Ja voimakkain tunteenilmaisumme ei ole rakkaus, viha tai muu emotionaalinen ilmaus, vaan mielipide. Mielipide on jähmettynyt ajattelun muoto ja juuri siksi se niin vaikeasti muuttuu. Aivojen energiaa vaativa ajattelu on jotain aivan muuta kuin mielipidettä. Se asettuu kaoottisen maailman kanssa vastatusten ja pyrkii saavuttamaan sen äärimmäisellä nopeudella vaihtuvan järjestyksen. Mielipide taas tyytyy saavuttamaan yhden järjestyksen ja pitää siitä kiinni kynsin ja hampain.

On taas aika lyhyelle ohjelmajulistukselle:

• Tuhlaa energiaa käyttämällä aivojasi – ajattele, luo käsitteitä, ole luova. Tämä käy jopa laihduttamisesta, koska todella raskas ajattelu oikeasti käyttää energiaa. On laskettu, että shakin ammattipelaajat voivat kuluttaa jopa 6000 kilokaloria päivässä turnauksen aikana. Paljonko sinun tulee juosta päästäksesi samaan energian kulutukseen?
• Ole pasifisti, mutta muista pitää yllä pelotetta. Pelosta vapaa alue kerää ympärilleen petoja. Se ei ole niiden vika, vaan kuuluu heidän luonteeseen. Pedot eivät kuole sukupuuttoon… ikinä.
• Ilman mielipiteitä ei voi elää, mutta ne eivät ole elämän edellytyksiä. Ne vaihtuvat, tulevat ja menevät. Älä ota tosissasi mielipiteitäsi. Jos kohtaat mielipiteisiinsä jämähtäneen henkilön, niin pyydä häntä poistumaan. Jos hän ei poistu, niin poista hänet.