Francis Fukuyaman teos Historian loppu ja viimeinen ihminen (1992, The End of History and the Last Man) on varsin ristiriitainen teos. Teoksen sisältämä optimismi tuntuu tänään suorastaan naiivilta, mutta ilmestymisensä aikaan teosta pidettiin täysin johdonmukaisena ja suorastaan profetiaalisena. Kun Fukuyaman sanoihin palaa näin 30 vuotta myöhemmin, niin on melkein mahdotonta tuntea tiettyä nostalgiaa sen äärellä. Oli aika, jolloin kaikki sen sisältämät ajatukset tuntuivat todellisilta – kommunismi oli kukistettu ja liberaali demokratia näytti voittaneen taistelun. Historia oli saavuttanut päätepisteensä.
Tietenkin Suomessa vuonna 1992 elettiin keskellä syvää ja synkkää lamaa. Meille 1990-luvun optimismi saapui hieman jälkijunassa. Ja saavuttaessa 2000-luvulle alkoi Fukuyaman ajatukset hapertumaan reaaliteettien edessä. Viimeistään vuonna 2008 päin kapitalismin kasvoja räjähtänyt subprime-kriisi ja Venäjän oireilu tekivät kaikille selväksi, että 1990-luku oli tullut päätökseensä ja edessä oli uusi synkkyyden aikakausi.
Itselleni Fukuyaman teos on siinäkin mielessä ristiriitainen, että se on edelleen nerokas Hegelin ajatusten popularisointi. Kun ottaa huomioon Hegelin ajattelun vaikeuden ja arkiajattelulle vierauden, on siitä kirjoitettu selkeä popularisointi saavutus itsessään. Tämä siitäkin huolimatta, että itselleni Hegel on aina ollut vihollinen numero yksi. Olen antidialektikko. Myös Marx on tämän takia tuntunut vieraalta (ja tässä on mukana paljon yksinkertaistusta).
Fukuyaman puolustukseksi on mainittava, että hänen kriitikkonsa ovat keskittyneet paljon teoksen nimen ensimmäiseen osaan ja jättäneet teoksen lopussa olevat nietzscheläiset ainekset vähemmälle huomiolle (johon teoksen jälkimmäinen osa viittaa suoraan). Oli siis varsin ymmärrettävää, että Fukuyama palasi teoksen uudelleen arviointiin teoksessa Identiteetti (2020). Hegeliltä omaksuttu ajatus ihmisen tarvitsemasta tunnustuksesta on edelleen mukana.
Thymos, isothymia ja megalothymia
Fukuyama lähtee hakemaan ajatuksilleen vauhtia Platonilta. Valtio -dialogissa Platon katsoo ihmisen sielussa olevan osa thymos, joka kaipaa arvonsa tunnustamista. Isothymia taas merkitsee vaatimusta saada arvostusta yhtäläisesti muihin nähden ja megalothymia on halua tulla tunnustetuksi ylivertaisena. Meidän aikakaudellamme ongelmaksi nousee arvon tunnustamisen puutteesta yhteiskunnassa.
Meidän identiteettimme perustuu tunnustukseen, jonka me saamme toisilta. Olemme tässä mielessä riippuvaisia toisista. Kun emme saa tunnustusta omalle identiteetillemme, tunnemme kaunaa… hyvin usein juuri toisia ihmisiä kohtaan. Liberaali demokratia ja siihen kuulunut vapaa markkinatalous ovat ajatuneet kriisiin, koska ne eivät ole kyenneet tarjoamaan tunnustusta kaikille. Eliitti on haalinut suurimman osan varallisuudesta ja ennen kaikkea omaksunut tunnustuksen itselleen.
Fukuyama katsoo, että identiteetti rakentuu havainnosta ihmisen sisäpuolen ja ulkopuolen välisestä ristiriidasta. Yksilö uskoo, että hänellä on aito ja varsinainen identiteetti, joka piilee hänen sisällään ja se eroaa siitä roolista, jonka yhteiskunta on hänelle antanut. Tämä meidän sisällä oleva identiteetti haluaa tunnustuksen itselleen. Tämä tietenkin huipentuu Hegelin herra-orja -dialektiikassa.
Herra ja orja menivät baariin…
Yksinkertaistetusti Hegelin dialektinen näkemys etenee seuraavasti. Herra on valmis voittamaan biologisen luontonsa ei-biologisen tavoitteen takia. Vaarantamalla henkensä, hän osoittaa olevansa vapaa. Orja taas antaa periksi, koska hän pelkää väkivaltaista kuolemaa. Orja on tarpeidensa ohjaama ja pelokas eläin. Mutta kuvio ei ole näin yksinkertainen. Herra tarvitsee tunnustuksen omalle asemalleen. Ja tämän tunnustuksen antaa orja.
Näin herra ja orja ovat keskinäisessä riippuvuussuhteessa. Herran tunnustus tulee häntä alempiarvoiselta orjalta, joka tekee työtä herralle. Mutta tämän työn kautta orja saavuttaa omalle asemalleen tunnustuksen ja vapaan herran sijaan hän omaksuu idean vapaudesta. Hän pohtii omaa asemaansa enemmän kuin vapaa herra. Täten Hegel päätyy johtopäätökseen, että orjan tietoisuus on itse asiassa korkeammalla tasolla kuin herran, koska orja tiedostaa oman itsensä paremmin eli hän pohtii enemmän itseään ja omaa olotilaansa.
… ja Nietzsche pilaa koko illan
Mursuviiksinen Nietzsche ei voinut hyväksyä Hegelin koukeromielistä dialektiikkaa, koska siinä herra on sivuutettu kuviosta kokonaan ja koko kuvio näyttäytyy orjan näkökulmasta. Nietzschen näkemyksen mukaan me olemme asettuneet keskelle orjamoralismia, jossa taistelusta paennut pelkuri on alkanut heiluttaa tahtipuikkoa.
Tämä kaikki tiivistyy kaunassa. Kaunainen ihminen ei osaa eikä halua rakastaa, mutta hän haluaa tulla rakastetuksi. Hän haluaa tulla rakastetuksi, ruokituksi, juotetuksi, hyväillyksi ja tuuditetuksi uneen. Kaunainen ihminen on kokonaisvaltaisesti impotentti, sulatusvaivainen, kylmä ja uneton orja. Elämä on hänelle velkaa kaiken sen, mikä häneltä puuttuu. Vain sillä on arvoa, joka on orjalle hyödyllistä. Kaunainen orja etsii kaikkialta syyllisiä. Jotta hän voisi olla hyvä, on muiden oltava pahoja.
Hegelin dialektinen näkemys herran ja orjan välisestä suhteesta on pelkkä orjan näkökulma. Se ei saavuta herraperspektiiviä. ”Sinä olet paha, siis minä olen hyvä!” Orjan on ensin sanottava toista pahaksi.
Toisin on herran näkökulma. Herra myöntää oman arvonsa. Hän ei etsi tunnustusta. Herran sielussa ei ole thymosta. Ja tässä piilee Fukuyaman keskeisin ongelma. Hän olettaa sieluun (mieleen… tai miksi nyt sitä kutsuisi) olemuksellisen rakenteen, joka ei ole olemuksellinen. Se on sinne asetettu ulkopäin. Thymos on orjan ominaisuus.
Identiteettipolitiikkaa
Mutta ei Fukuyaman näkemykset ole niin arvottomia, joina ehkä voisi näkemyksieni pohjalta pitää. On niin helppoa heittäytyä nietzscheläiseksi ja postmoderniksi sanomalla, että identiteeti shmidentiteetti. Se on kuvitteellinen elementti, mutta sillä on hyvin konkreettisia seurauksia aikakaudellamme. Koko venäläinen sielunmaisema voidaan nykyään typistää omalle identiteetilleen tunnustava vaativaksi itkupotkuraivokohtaukseksi. ”Tunnustatte meidän supervallaksi tai itkette ja tunnustatte!”
Ehkä kaikkein suurimman synninkannon tässä kaikessa joutuu ottamaan identiteettipolitiikkaan omat piuhansa umpisolmuun sekoittanut vasemmisto. Sinänsä aivan oikein se on keskittynyt ajamaan erinäisten vähemmistöjen etuja, mutta samalla se tuntuu unohtaneen laajemmat taloudellisen tasa-arvon pyrkimykset. Vasemmistosta on tullut intellektuaalista ja samalla unohtanut puheen luokista. Suomessa tämä näkyy selkeänä persujen ylivoimana ”työväenpuolueena”.
Nationalismi ja uskonto ovat nousseet luokkasodan paikalle identiteetiin pönkittäjiksi. Ylikansallisen proletariaatin esiinmarssi jäi pelkäksi märäksi unelmaksi. Oma tontti oli sittenkin tärkeämpää kuin maanomistuksen romuttaminen. Harvempi edes haluaa kuulla Rousseaun huutoa sen huijarin perään, joka tunki kätensä maahan ja lausui: ”tämä on minun”. Tuosta huijarista on tullut kaunaisen orjan sankari. Ei ole sattumaa, että maankäytön keplottelija Donald Trumpista on taas tulossa Yhdysvaltojen presidentti. Hän on identiteettipolitiikan suurin sankari. Tulevaisuus tulee olemaan illiberaalin demokratian tulevaisuutta. Koko maailman on Unkarin tiellä.
Me emme ole vielä valmiita nietzscheläiselle politiikalle ja herramoraalille. Meissä on aivan liikaa orjaa sisällämme. Pärjätäksemme tässä maailmassa me tarvitsemme tueksemme pilvilinnoja kuten identiteetin käsitteen. Ilman sitä me olemme kadoksissa vaikka syvällä itsessämme tiedämme elävämme pelkän valheen varassa.
On luotava mielikuvituksellisia rajoja oman sisäpuolen ja ulkopuolisen maailman välille vaikka me kaikki elämme yhdellä immanentilla tasolla. Orjan silmämme eivät kestä tämän tason huimaavia näkymiä vaikka se on itse elämää, jota me hengitämme jokainen sekuntti. Jokainen sydämenlyöntimme takoo immanentin tason pinnalla ja jokainen niistä voi olla viimeinen. Ei siis ihme, että me haluamme kohdistaa katseemme siitä pois ja rakentaa mielessämme mitä ihmeellisimpiä ideoita, kun me oikeasti tarvitsisimme käsitteitä.
Onko siis kaikki menetetty ja piloilla? – Aika pitkälle niin. Mutta jokin pieni toivon pilkahdus sisälläni on, joka sykkii mahdolliselle nietzscheläiselle politiikalle. Jossain tuolla voi olla potentiaalinen luovuuden ja omien arvojen asettavan politiikan siemen, joka kukkii sitten joskus kauniita kukintojaan. Ehdinkö nähdä sen elämäni aikana?
SchizoBlog 