Muistan, kuinka aikoinaan nykytaidetta esittelevät Ars-näyttelyt herättivät aina saman keskustelun. Varsinkin vuoden 1995 Ars 95 -näyttelyn Plenge Jakobsenin Valkea rakkaus -teoksessa tehosekoittimessa pyörineet veri, ulosteet ja sperma sai ”kukkahattutätien” kysymään, että onko tuo nyt taidetta? Aina sama reaktio. Sittemmin tämä keskustelu on jäänyt vähemmälle huomiolle, koska julkinen keskustelu on keskittynyt huomattavasti aivottomampiin aiheisiin lähinnä eräiden populististen puolueiden ulostulojen toimesta.
Mutta kyllä välillä tämä keskustelu nousee aivan uudessa muodossa. Enenevässä määrin kysellään, että kuka on taiteilija tai esimerkiksi kirjailija? Kuka päättää siitä kuka saa tätä titteliä käyttää? En vielä mene tämän kysymyksenasettelun ongelmiin, vaan yritän vastata itse tähän kysymykseen.
Vastaus siihen, miten tai kuka määrittelee kuka on taiteilija tai kirjailija, on itse asiassa sama kuin taideteoksen määritelmä. Kummankin määrittelee taideyhteisö. Tämä yhteisö myös määrittelee sen, mikä on hyvää tai huonoa taidetta.
Mikä on taideyhteisö?
Joskus estetiikan luennoilla istuessani taideyhteisön määritelmä tuli esille. En enää muista kuka tämän teorian esitteli alunperin ja ei sillä ole merkitystä. Mutta taideyhteisö muodostuu taiteilijoista, taiteen kentällä toimivista toimijoista, yleisöstä ja mediasta. Moni muukin tekijä varmaan on, mutta silläkään ei ole merkitystä tässä yhteydessä.
Keskeisintä on ymmärtää, että taideyhteisöä ei määrittele kukaan erikseen eikä sellaiseksi voi itseään nimetä. Taideyhteisö on hyvin abstrakti määritelmä ja vaikeasti rajattavissa. Se on samanlainen yhteisö kuten esimerkiksi kielen ympärillä oleva yhteisö, jonka yhteinen sopimus kieli on.
Taideyhteisö siis määrittää sen, mikä on taideteos ja mikä ei. Perinteinen estetiikan teoria sanoo taideteoksen olevan aina artefakti. Sen voi ymmärtää ihmisen välineellistämänä esineenä. Hyvä esimerkki on puun oksa maassa. Se ei ole artefakti. Mutta kun ihminen ottaa sen käteensä ja käyttää sitä työkaluna, niin se on muuttunut artefaktiksi. Mikään puun oksassa ei ole sinänsä muuttunut, mutta ihminen on antanut sille käyttötarkoituksen. Joku voisi tässä kohdassa puhua intentiosta, mutta en nyt mene mihinkään fenomenologisiin horinoihin.
Jos haluaa oikein kunnolla sekoittaa ajatuksensa ja haastaa itsensä, niin aiheen tiimoilta voi yrittää lukea esimerkiksi Martin Heideggerin teosta Taideteoksen alkuperä (1936). Tärkeää on ymmärtää, että taideteoksen määritteleminen ei ole yksioikoista tai yksinkertaista. Sellaista sen ei missään nimessä pidä olla.
Demokratia ei kuulu taiteeseen
Yksi erittäin keskeinen osa taideteoksen määrittelemistä on, että demokratia ei kuulu taiteeseen. Taide on vahvasti epädemokraattista. Taideteoksen asemasta ei järjestetä äänestyksiä ja jos vaikka järjestettäisiinkiin, niin yhtäläinen äänioikeus ei siihen kuuluisi. Tämä siitä yksinkertaisesta syystä, että taide ei ole mitään huutoäänestystä.
Elitismi kuuluu taiteen olemukseen elimellisesti. Taideyhteisössä on jäseniä, jotka ovat taiteen näkökulmasta arvokkaampia kuin toiset. Ja tässä kohdassa kannattaa painaa mieleen kohta ”taiteen näkökulmasta”. Se, että on arvokkaampi taideyhteisön jäsen, ei tee toisesta ihmisestä yhtään sen arvokkaampaa ihmistä. Tämä arvo rajautuu ainoastaan taideyhteisön rajojen sisäpuolelle.
Taideyhteisö on myös epäjohdonmukainen. Taideyhteisön 1820-luvulla taiteeksi luettelema taide ei sellaista statusta välttämättä enää omaa 2020-luvulla. Mutta 1820-luvun taiteella on taidehistoriallista merkitystä, joka ei siltä katoa. Mutta taidehistoria ei olekaan taidetta, vaan historiaa ja siis osa tiedettä.
”Kaikkihan sellaista osaavat tehdä!”
Mutta nyt on aika palata niihin ulostetta, verta ja spermaa pyörittäneisiin tehosekoittimiin. Taideyhteisön ulkopuolella tai periferisellä ulkopinnalla tepasteleva kauhistelija ihmettelee, että mitä ihmeellistä tuollaisessa teoksessa oikein on? Hänhän voisi aivan yhtä hyvin itsekin tehdä samanlaisen teoksen. Ja siinä hän on aivan oikeassa. Mutta tehdessään näin, hän ei tekisi taidetta, vaan hän plagioisi toisen teosta. Hän voi myös osata maalata ”Mona Lisan”, mutta se ei tee hänestä Da Vinciä, vaan Da Vinciä matkivan plagioijan.
Kun Jeff Koons laittoi kolme Spaldingin koripalloa kellumaan akvaarioon, niin hän teki taidetta. Jos minä tekisin samoin, niin se ei olisi taidetta. Ellei sitä teosta taideyhteisö katsoisi esimerkiksi kritiikiksi Jeff Koonsin taiteilijuutta ylläpitävää taideyhteisöä kohtaan.
Suomessakin valokuva taidemuotona eli pitkään paitsiossa, koska katsottiin ettei se ole oikeaa taidetta. Kuka tahansa niitä kuvia osaa räpsiä. Mutta kummasti ne Robert Mapplethorpen kuvat orkideoista eroavat tavallisista kännykällä otetuista näpsyistä kukista.
Kuka saa olla taiteilija?
Olen huvittuneena seurannut kuinka joillekin tuntuu olevan niin tärkeää, että he voivat kutsua itseään taiteilijaksi tai kirjailijaksi. Tietenkin taustalla voi olla jokin apurahakuvio, josta olen itse täysin tietämätön. En ole apurahahakemusta täyttänyt reiluun 20 vuoteen enkä koskaan mitään rahaa ole saanut yhdeltäkään rahastolta. Mutta jotain perustavampaa tässä on.
Olen sen verran elitisti itse, että en jokaiselle öljyvärimaalausta harrastavalle olisi myöntämässä taiteilijan titteliä. Mikä siinä harrastamisessa on niin väärin? Haluan nostaa harrastamisen arvon uuteen kukoistukseen. On hienoa, että ihmisillä on harrastuksia. Tehdään asioita niiden tuottaman nautinnon takia ilman mitään menestyksen painetta.
Kun tulonmuodostusta katsoo, niin esimerkiksi kirjailijan ammatti on yksi huonoimmista mahdollisista. Monen vuoden työstä saa ”palkkaa” ehkä kaksi tuhatta euroa. Jos siis apurahoja ei lasketa palkaksi. Ja kun katsoo muiden taiteenlajien edustajia, niin eivät hekään rahassa kylve.
Ehkä nykyisessä suorituspaineiden kyllästämässä yhteiskunnassa näkymät sumenevat liian helposti. Kaikesta tulee suoritetta ja nautinto jää taustalle: tätä on vanhan kunnon luterilaisen työmoraalin uusi muoto. Sosiaalinen media on tehnyt jopa viihtymisestä suorittamista. Seuraajien ja tykkääjien lukumäärää tulee seurata silmä kovana samalla, kun selaa loputonta kuvien, päivitysten ja videoiden virtaa. Onko sitä kirjaa luettu, jos siitä ei tee lukemisen ihanuutta ylistävää postausta sosiaalisen median palveluihin? Miksi lukea kirjaa, jos siitä postaamalla ei saa mahdollisimman paljon tykkäyksiä?
Kun elää tällaisessa menestymisen ja maineen ristiaallokossa, niin siitä tittelistä tulee helvetin tärkeä aihe. Titteli, jonka pitäisi taata jokin asema ja sitä kautta nautinto. Ja lopulta mitään nautintoa ei koskaan saavuteta, koska on ajettu takaa pelkkää tuskaa ja kärsimystä… ja siinä on onnistuttu. Nyt kaikki voivat taputtaa itseään olalle (koska ketään toista ei sitä ole enää tekemässä).
Ole mieluummin omasta tekemisestäsi nauttiva harrastelija äläkä taiteilija tai kirjailija. En sano, että ”get a hair cut and get a real job”, mutta sanon: ”get real!” Ota se kirja, jonka olet aina halunnut lukea ja lue se. Älä kerro siitä kenellekään yhtään mitään. Pidä se omana tietonasi. Tai maalaa taulu. Maalaa oma masennuksesi ja paha olosi sille kankaalle. Kun olet saanut sen valmiiksi, niin polta se hemmetin maalaus. Palaa maalaamisen äärelle vasta, kun sinulla on jokin aihe, jonka maalaaminen tuottaa niin suurta nautintoa, että laiskottelu ei sitä voita. Ja jos sellaista aihetta ei tule, niin laiskottele. Nauti! Jätä taide ja taiteilijuus taideyhteisölle. Sanoudu siitä irti. Mutta älä tee siitä mitään numeroa. Miksi vaivautua, kun voi vain nauttia?
Pakolliset sanat tekoälystä
Tekoäly on ollut pari vuotta niin kuuma peruna, että se on lämmittänyt vähän jokaisen taskussa ainakin käden lämpöisesti. Kaikesta mekastuksesta huolimatta sanon tämän mahdollisimman selkeästi: tekoäly ei ole luova, vaan ihminen on. Tekoäly ei luo taidetta.
Mutta siitäkin huolimatta meillä on tekoälytaidetta. Mitä ihmeen epäjohdonmukaista lätinää tämä sitten oikein on olevinaan? – Hyvä kun tuli puheeksi. Ilman ihmistä ja hänen intentioitaan tekoäly ei tee yhtään mitään. Edelleenkään tekoäly ei ole omassa bittiavaruudessaan yksin ja tylsistyneenä päätä itse tehdä taidetta. Se on aina ihminen, joka laittaa tekoälyn tekemään taidetta. Ja se on ihminen, joka taideyhteisönä määrittää mikä niistä tuotoksista nostetaan taiteeksi.
Kuvien tekeminen tekoälyn avulla on todella helppoa. Ja sellaisena se on kiva lelu ja oikein käytettynä erittäin hyvä työkalu. Mutta kuvallisesti lahjaton tai sivistymätön ihminen ei tekoälyn avustuksella tee korkealuokkaisia kuvia kuin vahingossa. Jos ei osaa erottaa hyvää kuvaa huonosta, niin tekoäly ei tätä valintaa kykene ihmisen puolesta tekemään.
Eli tekoäly ei taidetta uhkaa. Mutta sen muodostama uhka tulee olemaan entisestään paisuva informaatiotulva. Täysin edesvastuuttomat ihmiset laittavat julki kaiken mahdollisen tekoälyllä tuotetun sisällön ja heistä liian moni vaatii itselleen taiteilijuuden titteliä itselleen, koska he ovat asettaneet esille teoksia. Taideyhteisöä vastaan hyökätään, koska he julkeavat olla elitistejä eivätkä hyväksy piiriinsä kaikkea kandidaatteja. Ja miksi pysähtyä taiteen äärelle? Ainahan meillä on tiede, jonka tuloksiakin pitää saada arvostella huutoäänestysten perusteella. Suhteellisuusteoria on vihapuhetta ja kvanttiteoria vielä pahempaa…
Kuulostaako pelottavan tutulta?
SchizoBlog 