Kuuntelin tänään Taru Torikan hienoa Pieni karanteenikirjakerho -podcastia, jonka jaksossa haastateltiin Herman Raiviota hänen teoksensa Turvaton tila johdosta. Olen aikaisemmin jo kirjoittanut kyseisestä teoksesta, joten en mene siihen sen syvemmälle tällä kertaa. Mutta podcastissa käsiteltiin taas kerran hoivataidetta ja mieleeni palasi, miksi niin syvästi vieroksun kyseistä taidesuuntausta. Tai mitä minä tässä yhtään lähden pidättelemään. En voi sietää koko käsitettä. Se tekee taiteesta ja varsinkin kirjallisuudesta särmätöntä hissuttelua; hajutonta ja mautonta laitosruokaa elämänsä viimeisiä vuosia eläville vanhuksille.
Opiskelujeni ohessa toimin tuolloisen filosofian laitoksen kirjaston vahtimestarina. Noina vuosina kävi ilmeiseksi se tosiasia, että minusta ei ollut asiakaspalvelutehtäviin. Mutta muistan erään hiljaisen illan varsin hyvin. Iltapäivällä pieneen kirjastoon astui selkeästi filosofian opiskelijoita nuorempi hintelä poika. Mitä luultavammin hän oli tuolloin lukiolainen.
Tämä nuori miehenalku käveli kirjaston hyllyjen väliin ja tuli sieltä Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin Mille plateaux’n englannin kielinen käännös A Thousand Plateaus kainalossaan ja istuutui kirjastossa olevalle lukupaikalla ja alkoi lukea. Olin juuri saanut valmiiksi graduni samaisen parivaljakon aikaisemmasta teoksesta Anti-Oidipus ja tietenkin ihailin ylpeydellä tätä nuorukaista teoksen parissa. Hän istui koko iltapäivän ja illan hievahtamatta teoksen äärellä. Kun kirjaston sulkemisaikaan oli enää viisi minuuttia aikaa, hän oli ainoa asiakas paikalla. Astuin vahtimestarin kopistani ja ilmoitin kirjaston menevän kiinni aivan kohta.
Nuorukainen nousi paikalta ja palautti kirjan sinne, mistä oli sen tunteja aikaisemmin ottanutkin. Kun hän oli poistumassa kirjastosta huikkasin hänelle, että tulisi koppiini. Sanoin hänelle, että huomasin hänen lukeneen Deleuzen ja Guattarin teosta ja ilmoitin tekeväni tutkimusta juuri heidän filosofiastaan. Kysyin, että onko hän kiinnostunut aiheesta. Nuorukainen katsoi minuun hieman poissaolevana ja sanoi: ”En mä tavallaan, mutta osaatkio kertoa minulle muita samanlaisia teoksia, joista menee sekaisin.”
Omituinen tapaaminen on jäänyt mieleeni, koska siinä tiivistyy kaikki se, mitä kirjallisuudelta odotan ja mihin itsekin pyrin. On loppujen lopuksi aika sama minkälaista kirjallisuus on, kunhan se vaikuttaa lukijaan. Ja mitä enemmän se häiritsee lukijaa, sitä parempi. Ja tässä ei tule ymmärtää, että mikä tahansa vaikea mongerrus, jonka lukeminen ärsyttää lukijaa, olisi kaipaamaani kirjallisuutta. Kirjaa on kyettävä lukemaan, jotta se oikeasti voisi vaikuttaa lukijaansa.
Eikö hoivataide sitten tee vaikutusta kokijassaan? Tavallaan se sitä tekee. Mutta hoivassa ei ole kyse ihmisen muuttamisessa, vaan se on itsereflektiota ja toisten kunnioittamista. Ennen kaikkea se on suvaitsevaista termin kaikkein imelimmässä muodossaan. Se ei missään nimessä haasta riitaa. Hoivataide suojelee ja luo turvallisia tiloja.
Pahimmillaan hoitataide tekee kirjallisuudesta kaikkialla vastaan tulevaa self help -kirjallisuutta. ”Lukemalla voin parantaa elämääni ja pelastaa itseni. Kunhan mikään ei vain järisyttäisi tasapainoa, jota elämääni etsin.” Näin puhuu hoivakirjallisuuden lukija ja kirjoittaja. Tällainen estetiikka valitettavasti piilottaa sisälleen karmivan itsekkyyden. Kaikessa empatiassaan hoivataiteen vaalija ei itse asiassa koskaan tule kunnioittaakseen toista… siis toiseutena. Hänen koko elämänsä tehtävä on imaista tämä toinen omaan olemassaoloonsa samaistumalla hänen emootioihinsa (tästä aiheesta voin taas suositella Mikä meitä vaivaa -podcastin jaksoa Tunnetaidoista tuli keskiluokan resurssi). Kaikki palautuu samuuden vaatimukseen ja differenssi pyritään diskriminisoimaan ulkopuolelle.
Self help -kirjallisuuden sijaan haluan enemmän self destruct -kirjallisuutta. Ei ole mikään salaisuus, että tietty itsetuhoisuus kirjailijoissa vetoaa puoleeni. Monet heistä todellakin murskautuvat oman dekadenssinsa alle ja ovat kuolleet liian aikaisin (Jack Kerouac ja F. Scott Fitzgerald) ja sitten on heitä, jotka kykenivät pakenemaan kuolemaa aivan liian pitkään (Willian S. Burroughs ja Timothy Leary). Mutta näiden kirjallisuus on ollut täynnä itsen tuhoamista. Vaihtoehtoisten olemassaolon tapojen tutkimista. ”Asiat eivät ole vielä tarpeeksi hullua. On mentävä pidemmälle”. Mitään hoivaa heidän kirjallisuudesta on turha etsiä. He ovat aivan liian kyllästyneitä nykyiseen minään. On tuhottava itse, jotta jotain vapaata ja raikasta pääsee ilmaantumaan. He kaikki ajavat takaa differenssiä, joka pysyy aina tavoittamattomana.
Hoivassa sinänsä ei ole mitään vikaa. Mutta se ei kuulu taiteeseen. Se kuuluu kliseen alueelle. Ja taide ei koskaan voi olla kliseettä. Mikä ei tietenkään tarkoita, etteikö meille pyritä tuputtamaan sitä taiteena jatkuvasti. Mistä klisee kampeaa voimansa? Sen voima on sivistymättömyydessä. Kulunut ja kulahtanut taide nostetaan niiden toimesta jalustalle, jotka eivät taiteesta mitään ymmärrä. He ovat ensikertalaisia, jotka leikkivät kokenutta tekijää. Meidän aikakaudella tämän ensikertalaisuus on varsin leimallista. Ja tämän mahdollistaa yksi keskeinen tekijä, joka erottaa meidän aikakautemme aikaisemmista – internet.
Ensikertalaisia on aina ollut, mutta he ovat jääneet paitsioon (jonne he kuuluvatkin). Meidän aikakaudella nousee kriitikoiksi, ajattelijoiksi, taiteilijoiksi ja filosofeiksi itseään kutsuva kliseitä toisteleva massa, joilla kaikilla on internet-yhteys. He hukuttavat omalla monotonisellä mölyllään kaiken ainutkertaisen alleen. Pikaruokakulttuuri on voittanut ja kaikkein korkeimmalla jalustalla seisoo kaiken aikaisemman sisältävä klisee.
Kun klisee paljastuu kliseeksi, niin sitä ei heitetän pois, vaan kliseitä kaipaava massa traumatisoituu. Kliseen turvaama tasapaino on järkkynyt ja suistanut ihmisen pois raiteiltaan. Tarvitaan kliseistä taidetta hoivaamaan häntä ja auttamaan hänet takaisin jo lukemattomia kertoja kuljetuille samoille raiteille. Vatsa täyteen (mutta ei liian täyteen) jo valmiiksi jauhettua mössöä, jotta suolisto ei aiheuttaisi outoja tuntemuksia. Ihana differenssin vastakohta eli indifferenssi… välinpitämättömyys.
SchizoBlog 