Aristoteles aloittaa teoksensa Politiikka seuraavasti:
Voimme nähdä, että jokainen valtio on eräänlainen yhteisö ja että jokainen yhteisö on syntynyt jonkin hyvän aikaansaamiseksi, sillä kaikki toimivat pitäen silmällä sitä, minkä luulevat hyväksi.
Aristoteleelle politiikka ja etiikka olivat toisistaan erottamattomia asioita. Hänen teoksensa Politiikka on jatkoa teokselle Nikomakhoksen etiikka. Aristoteles katsoi, että inhimillisen toiminnan päämäärä on onnellisuus tai kukoistus – hyvän elämän toteutuminen. Se, mitä tämä hyvä on, voidaan tässä unohtaa. Voimme vain todeta, että ihminen pyrkii toiminnallaan saavuttamaan onnellisuuden, joka muodostaa hyvän elämän.
Elämä yhteisön jäsenenä mahdollistaa paremmin hyvän elämän kuin elämä ilman toisia ihmisiä. Tietenkin, jos joku haluaa elää erakon elämää, niin se hänelle suotakoot. Mutta erakkokin osallistuu omalta osalta yhteisön elämään.
Yhteisöjen korkein muoto on valtio tai valtioiden välinen yhteistyö. Nekin pyrkivät tähtäämään hyvän elämän saavuttamiseen. Tai niin niiden ainakin pitäisi toimia.
Miten määritellä ”hyvä elämä”? Varsin monimutkainen ja laaja kysymys. Tuntuu, että me harvemmin puhumme enää siitä. Keskustelu on keskittynyt enemmän niihin instrumentteihin, joilla tämä hyvä elämä katsotaan saavutettavan kuin itse hyvään elämään. Ja kuten tällaisissa tapauksissa tuppaa käymään, niin kokonaiskuva pirstaloituu. Käymme keskustelua keinoista, vaikka itse päämäärät ovat kadoksissa.
Varsin toisenlaisen aloituksen oli valinnut Helsingin sanomien kolumnistina kesän ajan toimiva lukiolainen, joka aloitti tekstinsä seuraavasti:
TULOEROT ovat välttämättömiä. Varallisuuserot ovat luonnollisia.
Patrick Itäniemi HS.fi 17.7. 2024
Noissa kahdessa lauseessa tiivistyy varsin hyvin kaikki se, mikä meidän aikakaudessamme on pielessä. Kun puhutaan taloudesta tai politiikasta, niin me puhumme asioista, jotka ovat sopimuksenvaraisia. On sovittu, että asiat ovat niin tai näin. Taloudessa ja politiikassa asiat voivat olla aina toisin. Ne ovat niin sanotusti kontingentteja.
Koska talouden ja politiikan piirissä olevat asiat ja ilmiöt ovat sopimuksenvaraisia ja voivat olla toisin, niin niissä ei ole mitään välttämätöntä tai luonnollista. Esimerkiksi gravitaatio eli painovoima on luonnonlaki ja sellaisena välttämätön. En voi neuvotella painovoiman kanssa (tai minkään muunkaan toimijan kanssa), että huomenna se ei kohdallani päde.
Luonnonlait ovat luonnollisia ja välttämättömiä. Ne eivät voi toisin olla. Mutta me emme niitä tunne välttämättä täydellisesti. Sen takia ne voivat tuottaa meille yllätyksiä, kun me niitä tutkimme. Mutta omalla toiminnallamme me emme voi niihin vaikuttaa. Toisin on ihmisen laatimien lakien kohdalla. Tämän takia ne eivät ole samaistettavissa luonnonlakeihin eikä luonnonlaeista voida johtaa ihmisen säätämiä lakeja sinänsä.
Meritokratia on harhaa
Puhe tulo- ja varallisuuserojen luonnollisuudesta ja välttämättömyydestä liittyy meidän aikakaudellamme vallitsevaan puheeseen meritokratiasta. Se on valtajärjestelmä, joka perustuu yksilöiden lahjakkuuteen ja ansioihin eli meriitteihin. Perinteisessä meritokratisessa teoriassa katsotaan, että yhteiskunnan tärkeimmille paikoille nousevat terävimmät ja tunnollisimmat ihmiset oman älynsä ja saavutustensa mukaisesti. Jokaiselle siis ansionsa mukaan.
Yhdysvaltalainen filosofi Michael Sandel esittää teoksessaa The Tyranny of Merit: What’s Become of the Common Good? (2020) varsin kärkevää kritiikkiä meritokratisia teorioita vastaan. Keskeisin ongelma näissä teorioissa on, että niissä harvemmin otetaan huomioon ihmisten lähtökohtien epätasa-arvo. Osittain tämä jätetään ihan tarkoituksellisesti huomioimatta… palaan näihin syihin tuonnempana.
Mutta siis kaikilla ihmisillä ei ole yhtäläisiä mahdollisuuksia kehittää kykyjään ja taitojaan, mikä johtuu erilaisista sosioekonomisista tekijöistä, perhetausta tai esimerkiksi koulutuksen saatavuudesta. Kun yhteiskunta asettaa onnistumisen mittapuiksi henkilökohtaiset saavutukset ja kyvyt, niin menestyksestä jälkeen jääneiden katsotaan ansaitsevan asemansa.
Kun katsoo nykyisen Yhdysvaltojen keskiluokan aseman rapistumista, niin näemme mihin meritokratinen retoriikka johtaa: sosiaalinen eriarvoisuus vahvistuu ja yhteiskunnallisen yhteenkuuluvuuden tunne vähenee. Yksi hyvin keskeinen asia meritokratian puolestapuhujien keskuudessa näyttää jäävän vähemmälle huomiolle; se on itsentunto ja arvokkuuden tunne. Menestyneet tuntevat ylpeyttä ja ylemmyyttä saavutuksistaan, kun taas epäonnistuneet kokevat häpeää ja alemmuutta. Tämä tunne jakaa yhteiskuntaa ja heikentää yhteisöllisyyttä. Ylimielisyys ja epätoivo eivät kuulu yhteiskuntaan, jonka päämääränä tulisi olla hyvä elämä.
Kun me puhumme pelkistä keinoista, niin me kadotamme keskustelun yhteiskunnallisista arvoista. Meritokratiassa korostetaan liikaa yksilöllistä suoriutumista ja kilpailua. Yhteisö ja yhteinen hyvä jätetään vähemmälle huomiolle tai huomioimatta kokonaan. Hyvän elämän edellytykset eivät olekaan enää keskustelussa. Me tuskin edes kykenemme puhumaan niistä.
Hyvänä esimerkkinä meritokratiasta voidaan mainita, miten toimitusjohtajien palkka on muodostunut Yhdysvalloissa viimeisten 40 vuoden aikana. Vuonna 1984 toimitusjohtaja ansaitsi keskimäärin 46.2 kertaa tyypillisen rivityöntekijän palkan verran ansioita vuodessa. Nyt tämä suhdeluku on 400 kertainen rivityöntekijään verrattuna (lähde: US CEOs make nearly 400 times workers, big leap from 1980s (Reuters)). Onko toimitusjohtajan työntuottavuus todellakin melkein kymmenkertaistunut rivityöntekijän tuottavuuteen nähden? Tuntuuko tämä oikeudenmukaiselta?
Nämä tietenkin ovat lukuja Yhdysvalloista, mutta saman tendenssi on nähtävissä meilläkin. Ainakin tahto tuloerojen kasvattamiseen ei ole vähentynyt, vaan lisääntynyt. Tämä johtuu hyvin paljon siitä, että me olemme kadottaneet kyvyn keskustella päämääristä. On keskitytty liikaa instrumentteihin. Ja erityisesti tämä näkyy siinä, että talouden mittarit on asetettu koko yhteiskunnan mittareiksi. Me emme enää puhu arvoista, vaan puhe niistä on typistynyt keskusteluun hinnoista. Talous on korvannut filosofian ja ennen kaikkea etiikan.
Keskustelun tason lasku
Palataan aiemmin esitettyyn huomioon, että meritokratisessa keskustelussa jopa tarkoituksellisesti jätetään huomioimatta lähtökohtien epätasa-arvo. Kun keskustelussa talous on korvannut filosofian, niin samalla ylimielisyys ja epätoivo ovat asettuneet keskeisiksi arvoiksi keskustelussa. Keskustelusta on tullut tauotonta identiteettipolitiikkaa.
Tosiasiat menettävät merkityksensä, kun me taistelemme oman olemassaolomme oikeutuksen puolesta. Joskus vielä kykeni sanomaan, että keskustelussa asiat riitelevät, ei ihmiset. Nykyään näin ei näytä olevan. Nyt ihmiset kinastelevat ja mitään keskustelua ei näytetä käyvän. Ja tämä tietenkin sopii varsin mainiosti keskustelun mahdollistamille alustoille. Ne eivät ole mikään agora, vaan yrityksiä, jotka tähtäävät taloudelliseen voittoon. Ei hyvään elämään.
Mitä kiivaampaa kinastelu on, sitä parempaa voittoa nämä yritykset kykenevät tuottamaan osakkeiden omistajilleen, koska ne ovat näiden yritysten todelliset asiakkaat; en minä tai sinä.
Meidän tulee saada takaisin keskustelu koskemaan hyvää elämää. Mitä tarkoittaa hyvä elämä ja miten me voimme sellaisen saavuttaa. Taloudellinen menestys lisää edellytyksiä hyvän elämän mahdollistamille rakenteille ja instrumenteille, mutta ne eivät ole itse hyvä elämä. Mikään tässä keskustelussa ei ole välttämätöntä tai luonnollista. Ne kuuluvat aivan toiselle keskustelun alueelle.
Me emme myöskään ole oman onnemme seppiä. Me tarvitsemme toisia onnellisuuden saavuttamiseen. Ihmisen on hyvä elää yhteisössä. Mutta yhteisöä ei rakenneta ylimielisyydelle, jota toiset tuntevat omien saavutustensa takia vaikka ne saavutukset ovat meidän kaikkien yhteisiä. Hyvä elämä toteutuu hyvässä yhteiskunnassa, jota kukaan ei yksin omilla saavutuksillaan tee tai saa aikaiseksi. Ja tämä hyvä yhteiskunta voi olla aina toisin, koska se ei ole luonnollista tai välttämätöntä. Se on sopimuksevaraista. Mutta jos me olemme kadottaneet kyvyn sopia asioista, niin me olemme samalla kadottaneet edellytykset hyvälle elämälle.
SchizoBlog 