Yhdessä viimeisessä (vai oliko se jopa SE viimeinen) kirjoituksessaan ”L’Immanence : une vie…”1 Gilles Deleuze tulee summanneeksi koko filosofisen tuotantonsa keskeisimmän teeman – immanenssin. Siis olenko aivan tosissani, että kokonaisen tuotannon keskeisin teemaa tulee summatuksi muutaman sivun mittaisessa esseessä? – Kyllä. Olen aivan tosissani ja annan luvan kirjata marginaaliin punakynällä ”Virhe!”. Se ei minua jaksa kiinnostaa.
Itse asiassa immanenssin käsitteeseen kätkeytyy koko filosofian keskeisin luonne ja vielä enemmän. Siitä tuonnempana, mutta keskitytään, että mikä hemmetin immanenssi?
Mikyys ja Tämyys menivät baariin…
Tietenkin pitää palata ajassa takaisin keskiaikaan ja universaalien ongelmaan. Ongelma, joka ei suuremmin vaivaa nykyihmistä, vaikka itse asiassa sen pitäisi vaivata, koska emme ole päässeet niiden asettamassa ongelmassa minnekään sitten keskiajan. Itse asiassa me olemme menneet kehityksessä taaksepäin lähelle keskiajan pimeintä ajanjaksoa, jolloin lukutaitoisten määrä eurooppalaisten keskuudessa oli alle promillen luokkaa.
Mikyys (lat. quidditas) tarkoittaa olion universaliteettia eli sitä, mitä siitä ymmärretään yleisesti. Esimerkiksi me lukutaitoiset (oletan, että blogiani eivät lue lukutaidottomat) ihmiset olemme osa ihmisyyden universaalia. Tämyys (lat. haecceitas) tarkoittaa olion partikulariteettia eli sitä, mikä erottaa minut (ja sinut) muista ihmisistä. Meille ehkä ymmärrettävämpi termi olisi meidän jokaisen individuaalisuus, yksilöllisyys.
Tällaisten yleiskäsitteiden kanssa vehkeily johtaa Deleuzen näkemyksen mukaan väistämättä olettamaan transsendenssin, joka on jotain meidän maailmamme ulkopuolelle oletettua. Sen katsotaan määrittävän meidän immanenttia kokemusmaailmaa. Tästä paras esimerkki on Immanuel Kantin ”transsendentaalinen idealismi”, jonka mukaan oliot ja ilmiöt syntyvät mielen kokemusta edeltävien ehtojen tuloksena. Oliot ja ilmiöt eivät ole olemassa mielen ulkopuolella sellaisina kuin me havaitsemme ne kokemuksessa. Me siis konstruoimme kokemuksessamme ne sellaisina kuten me ne koemme.
Gilles Deleuzen oma filosofinen suuntaus edustaa ns. transsendentaalista empirismiä. Sen mukaan meidän kokemuksiamme olioista ja ilmiöistä eivät rajoita mitkään mielemme sisäiset ehdot, vaan meidän mielemme ulkoiset oliot ja ilmiöt määrittävät mielemme ja sen elinehdot… ja täten meidän mielemme ei ole erotettavista sen kokemista olioista ja ilmiöistä. Meidän mielemme, oliot ja ilmiöt ovat yhtä ja samaa immanenttia kenttää. Eli mitään mikyyttä ei ole olemassakaan, vaan kaikki on yhtä ja samaa tämyyttä.
Menikö sekavaksi? – Hyvä jos meni, koska niin sen pitääkin mennä. Deleuzen immanenssin käsite on länsimaiselle ajattelulle hyvin vierasta. Tässä palaamme yleiskäsitteiden ongelmaan. Meille toitotettu tapa ajatella (ajattelun kuva) edellyttää käyttämään yleiskäsitteitä. Emmehän me kykene käsittelemään maailmaa ympärillämme, jos emme voi tehdä luokitteluja yleiskäsitteiden pohjalta. Jos kaikki meidän kokemuksemme perustuvat mielemme asettamiin ennakkoehtoihin ja yleiskäsitteisiin, niin miten me voimme koskaan luoda mitään uutta? Miten voidaan estää, että ajattelusta tulee pelkkää kliseiden toistamista?
Kun olen vuorovaikutuksessa ystävieni kanssa, niin jotain luovaa tapahtuu. Se ei ole mitään suurta, mutta tiettyjä mikrotason luovia tapahtumia ilmenee jatkuvassa läpän heittämisen virtauksessa. Uusia vitsejä keksitään ja vanhat saavat uusia merkityksiä. Toki me muistelemme menneitä aikoja, mutta muistuvatko ne aina samanlaisina mieleemme? Missä vaiheessa muistista tuli takakireä opettaja, joka on jatkuvasti näpäyttämässä karttakepillä näpeille, jos ei mennyt oikein? – Ai, niin. Koulussahan me tuon pakkopullan tyrannin tapasimme. ”Minä vuonna Pähkinäsaaren rauha solmittiin? Haluamme vastauksen. Älä kysy, miksi kysymys on huono. Tottele universaalien lakia!”
Causa sui: voima ja autuus
Kun luen Deleuze-kommentaareja, niin merkillepantavaa on, kuinka vähän Spinoza on läsnä. Ehkä tuo ”filosofeista kunniallisin” ja ”filosofien vapahtaja” jää monelta filosofilta ja filosofiasta kiinnostuneelta edelleen vieraaksi. Ja varsinkin Deleuzen kohdalla tämä on omituista, koska Spinoza on melkein kaikessa Deleuzen ajattelussa keskeisimpänä mukana.
Kaikkein keskeisimpänä Spinozan aurinko paistaa immanenssin käsitteessä. Immanenssi on Spinozan oman itsensä syy eli causa sui.
Oman itsensä syyllä ymmärrän sitä, jonka olemukseen liittyy olemassaolo eli jonka luontoa ei voi käsittää muuten kuin olemassa olevaksi.
E I, määr. 1
Siinä se on. Raamatun sijaisteoksen ensimmäisillä riveillä samalla tasolla kuin ”Alussa Jumala loi taivaan ja maan.” Spinoza asettaa meille taivasta ja maata perustavamman perusteen, joka ei ole edes peruste, vaan sitäkin enemmän – immanenssin tason… oman itsensä syy.
Ja tässä tullaan kaikkein keskeisimpään. Immanenssin taso ei koskaan ole immanenttia jollekin. Transsendenssi on pesinyt oman homesienensä meidän ajatteluun niin syvälle, että meidän tulee taistella itsemme siitä vapaaksi. On väärin sanoa, että immanenssin tason ulkopuolella ei ole mitään. Tämä jättää meille ulkopuolisuuteen sen ei-minkään, josta Hegel kykeni johtamaan tulemisen… tilan negaatiolle.
Immanenssin tason ulkopuolista ei ole. Taso on puhdasta affirmaatiota. Se ei jätä mitään myöntämättä. Tätä on Deleuzen viimeisen artikkelin ”absoluuttinen immanenssi”. Se on samaa kuin itse ERÄS ELÄMÄ. Epämääräisesti määritelty elämä. Ei kenenkään henkilökohtainen elämä, vaan elämän absoluuttinen ilmeneminen. Tämä absoluuttisena immanenssina ilmenevä elämä on causa sui. Se on omaa itsensä ekspressiota; voimaa ja autuutta itsessään. Jokainen yritys määrittää sitä transsendenssistä käsin on juuri sitä, mitä elämä ei ole – kuolemaa; oman itsensä syyn absoluuttista kieltoa.
ERÄS ELÄMÄ ei koskaan voi ilmentää jotain ulkopuolelta asetettua yhtenäisyyttä ja järjestäytyneisyyttä, koska se on aina kaosmoosia. Elämän yhtenäisyys ja järjestäytyneisyys on aina luotava. Siksi on ällistyttävää kuinka monella eri tavalla elämä voi toteutua. Oman itsensä syynä se ei koskaan kykene ehtymään uusien muotojen luovana voimana.
Immanenssin tasolla elämä poimuttuu ja laskostuu kuin japanilainen origami. Aina uusia muotoja virtaavana luovana kekseliäisyytenä, vaikka taso pysyy samana kuin paperiarkki. Laskostumisen kekseliäisyys ehtyy sillä hetkellä, kun universaalit asetetaan tason yläpuolelle sitä määrittämään. Se on kuoleman hetki elämän keskellä. Affirmaatio korvautuu negaatiolla ja elämästä tulee loputonta kieltoa.
Immanenssi on jotain, jota vastaan meidät opetetaan taistelemaan. Tahto ei-mihinkään ei ole mitään synnynnäistä thanatosta meissä, vaan meihin asetettua kieltoa saavuttaa omat rajamme. Immanenssin taso on pelkkää libidinaalista purkausta elämässä, koska mitään muuta se ei voi olla. Kytkeytymisten myöntöä. Uusien muotojen muotoutumista.
Ja juuri tämän takia Deleuzelle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin olla vitalisti. Spinozan causa suista hän löytää absoluuttisen immanenssin tason; elämän itsensä. Nietzscheltä Deleuze löytää voimien ja niiden kenttien muodostaman kokonaisuuden – vallan tahdon. Bergson tuo tähän kaikkeen jakamattoman ajan keston. Mutta nyt olemme jo siirtyneet seuraavien sormiharjoitusten alueelle… harjoitus kerrallaan.
- Essee on ilmestynyt suomeksi 2008 Tiede & edistys lehdessä Markku Koivusalon käännöksenä. ↩︎
SchizoBlog 