Kun ihminen heittäytyy luovuusguruksi, niin minussa syttyy välittömästi melkein vastustamaton halu lyödä nyrkillä häntä kasvoihin. Mutta koska en ole väkivaltainen, niin tämä jää aina mielihalun tasolle. Viimeksi tämä halu nousi sisälläni, kun luin lähinnä levytuottajana kunnostautuneen Rick Rubinin teoksen Luovuus ja olemisen taito (The Creative Act: A Way of Being) arvosteluja.
Kun Rubinin teos ilmestyi englanniksi, niin luin sitä noin 20 sivun verran sieltä täältä. Tämän perusteella en voi arvostella koko teosta, mutta se, mitä luin sai minut vakuuttuneeksi, ettei kyseinen teos ole lukemisen arvoinen. Teos muistutti minua noin 10 vuotta sitten silloisen työnantajani pitämää ”tiimipäivää”, jonne oli tilattu oikea luovuusguru. Saimme kuulla kuuluisasta boksista, jonka ulkopuolelta löytyy vastaus ja kuinka viinipullo avataan ilman korkkiruuvia. Lopuksi tehtiin vielä harjoitus, jossa piti saada muna putoamaan mahdollisimman korkealta tavalla, että sen kuori ei hajoaisi.
Kun session lopuksi saimme kuulla motivaatiopuheen, kuinka me kaikki olemme luovia, niin en voinut enää pitää suutani kiinni. Mainitsin tämän gurun kliseisistä aiheista ja miten hän ei ole sanonut mitään luovaa. Innostuneena mainitsin vielä sen hyvin epämiellyttävän totuuden, että me kaikki emme ole luovia. Jos me kaikki olisimme luovia, niin luovuus ei olisi yhtään mitään.
Luovuus on oksettavaa
Jos minun tulisi suositella jotain kirjaa luovuudesta, niin se olisi Alf Rehnin teos Vaaralliset ideat (Farliga idéer, 2010). Teoksen nerokkuus piilee siinä, että se maalaa luovuudesta inhorealistisen kuvan. Luovuus ei ole mikään mukava puudeli, joka otetaan esille, kun halutaan ”hyvää fiilistä” ja ”innostavaa ilmapiiriä” peittelemään yrityksen sairaaksi äitynyttä kulttuuria.
Luovuus sijaitsee siellä, minne ajattelu ei halua edetä. Tämä johtuu meidän aivoistamme, jotka on ”ohjelmoitu” säästämään energiaa. Ajattelu taas kuluttaa energiaa. Säästääkseen energiaa aivomme siis yrittävät estää meitä käyttämästä niitä siihen, mihin ne pystyvät. Aivot ovat reaktiivisin elin meissä. Ajattelu tapahtuu väkivallan seurauksena. Kun me ajaudumme tilanteeseen, jossa meille ei enää jää mitään muuta mahdollisuutta kuin ajatella.
Rick Rubinin teoksessa tiivistyy meidän aikakautemme. Ajattelusta on tullut laiskaa pohdiskelua. Tämä selkärangattomuus manifestoituu sosiaalisen median postauksessa – ”Tulin tässä iltapäivällä ajatelleeksi…” Ei. Sinä et ajatellut yhtään mitään. Ajattelu ei tapahdu iltapäivällä siinä sivussa, vaan se on seurausta katkoksesta, joka tekee iltapäivästäsi yhtä painajaista ja se ei jätä sinua rauhaan yöllä.
Kun ajattelu on patalaiskaa, niin se on ennen kaikkea kliseistä: jo kertaalleen ajateltujen ajatusten toistamista. Voit kuulostaa vaikka kuinka viisaalta, mutta jos kaikki mitä sinusta ulos tulee, on pelkkiä toisten esittelemiä muotoiluja heidän ajatuksistaan, niin oletko sinä viisas? Monen mielestä tällainen henkilö on viisas. Miksi?
Ilmiasusta on tullut tärkeämpää kuin itse asiasta sen taustalla. Tai siis itse asiassa se asia siellä taustalla on menettänyt merkityksensä kokonaan. Varakkuutta kuvaava kuva Instagramissa on tärkeämpää kuin itse omistaminen. Me emme enää voi sietää luovuutta. Oikeasti luova ajatus häiritsee meitä. Se sinkoaa meidät epätasapainoon. Ja sosiaalisen median läpäisemällä aikakaudella epätasapainossa oleminen ei ole suotavaa ellei siitä saada mahdollisimman tasapainoista kuvaa jaettavaksi.
Proge vs. punk
Kun rock-musiikki alkoi kypsymään ja saamaan enemmän tilaa soittamista osaavien keskuudessa, niin virtuoosimainen progressiivinen rock alkoi levitä. Meillä Suomessakin oli Tasavallan Presidentti ja Wigwam kotimaisen progen kärjessä. Ja kieltämättä progebändien soittajat olivat (ja ovat edelleen taitavia), mutta huomattavasti luovempaa oli punk, joka syntyi pitkälle progen vastavoimaksi.
Progebändien taitureihi verrattuna soittotaidottomat punkkarit menivät ajatelussa sinne, minne ei olisi saanut mennä. Vitut säännöistä. Tehdään itse. Kun soittotaidosta ja kappaleiden monimutkaisuudesta tulee tärkeämpää kuin itse musiikin välittämästä elämyksestä, niin ollaan ajauduttu kauaksi luovuudesta. Musiikista tulee papukaijojen toistamaa äänehtelyä ilman ymmärrystä siitä mitä äänehtely itse asiassa välittää. Nykyään tekoäly kykenee tekemään tämän ällistyttävän hyvin ja tehokkaasti.
Filosofiassa luovuus on käsitteiden luomisen taitoa. Jopa filosofian historia ei voi typistyä pelkäksi jo esitettyjen ajatusten toistamiseksi. Merkittävä filosofian historiaa käsittelevä teos luo uusia käsitteitä. Näiden käsitteiden materiaalina toimivat jo luodut käsitteet. Siitä huolimatta me voimme sanoa, kun historiaa luetaan väärin. Kyseessä ei ole koulutehtävien tasolla kulkevaa tutkimusta, jossa voidaan sanoa, osasiko oppilas kertoa oikean vuosiluvun vai ei. Tästä meidän aikakautemme haluaa tietää vähenevässä määrin. Tämä aikakausi on korostetun epäfilosofinen.
Tärkeintä on omata oikea ilmiasu. Ja tässä pääsemme takaisin Rick Rubiniin. Hänen pitkä partansa, huoleton ulkoasu ja kaljun reunoilta rehottavat hiukset ovat kuin suoraan ”Miten näyttää gurulta” -oppaan johdantosivuilta. On vaikea löytää hänen guruudestaan kovin luovia ratkaisuja tai valintoja.
On mielenkiintoista kuinka luovuuden ja ihmisen ainutkertaisuuden saarnaajat ovat hyvin usein kuin samasta muotista tulleita. He näyttävät samalta. He kuulostavat samalta. Heidän sanansa toistuvat samanlaisina teoksesta ja henkilöstä toiseen. He ovat niin hemmetin tuttuja ja samanlaisia, että on vaikea olla hyökkäämättä heidän kimppuun ja pakottaa heidät edes kerrankin ajattelemaan jotain. Edes yksi oma ajatus!
SchizoBlog 