Vallilassa sijaitsevassa Pasilan Konepajan tiloissa järjestettiin toukokuussa näyttely Psykedeelit ja luovuus kotimaisessa kuvataiteessa. Näyttelyn teoksia katsellessa ja parissa keskustelutilaisuudessa käytyäni ajatuksissani alkoi hahmottua kysymys psykedeelisestä taiteesta. Mitä se on? Mitä mahdollisuuksia sillä voisi olla?
Merkillepantavaa on, että psykedeelinen taide huonoimmillaan on hyvin konformistista. En tiedä kuinka monta fraktaalia muistuttavia spiraalinomaisia toistuvia kuvioita olen nähnyt kankaalla. Psykedeelien tulisi avata meissä uusia ajattelun ja elämisen mahdollisuuksia, mutta valitettavan usein niiden inspiroima taide sortuu olemaan yksitoikkoista ja tylsää. Ja tässä tulee ilmi kaikkein keskeisin ongelma: puhutaan enemmän psykedeeleistä (aineista) kuin psykedeliasta (ajatuksesta).
Tätä ei pidä ottaa kritiikkinä näyttelyn kuratointiin tai muuhun järjestelyyn. Takapajuisessa Suomessa on vaikea käydä keskustelua, kun siihen liittyy niin paljon ennakkoluuloja ja täyttä tietämättömyyttä. Mutta jossain vaiheessa psykedeelisen toisen aallon aikana 1990-luvulla kadotettiin liikkeen yhteiskunnallinen ja vastakulttuurillinen ulottuvuus sai väistyä esteettisten arvojen tieltä.
Voikin sanoa, että kyseessä on kahden erilaisen lähestymistavan yhteentörmäyksestä. Kutsun impressionistiseksi lähestymistavaksi psykedeelistä taidetta, jonka keskiössä on taiteilija ja hänen omien psykedeelisten kokemusten kuvaaminen taiteessa. Katoisin tämän olevan vallalla oleva trendi.
Impressionistisessa psykedeelisessä taiteessa itse psykedeelit ovat keskiössä. Taiteilija psykedeelinen kokemus on taiteen lähtökohta. Tämän suuntauksen keskeinen nimi on edottomasti Alex Grey. Hänen teoksistaan on tullut melkein kliseitä.
Impressionistisen psykedeelisen taiteen vastakohtana voidaan nähdä ekspressionistinen psykedeelinen taide. Ekspressionistisen liikkeen lähtökohta siirtyy taiteilijasta taiteen kokijaan. Sen keskeinen teema ei ole kuvata psykedeelistä kokemusta, vaan saada kokijassa sellainen aikaiseksi.
Jos impressionistista koulukuntaa edusti Alex Grey, niin ekspressionistinen asenne tulee ilmi Keith Haringin taiteessa. Kun impressionistinen psykedeelinen taide kuvasi taiteilijan kokemusta, niin ekspressionistinen psykedeelinen taide pyrkii muuttamaan maailmaa. Mitä muuta voisikaan taiteilija tehdä, joka nousi katutaiteen parista maineeseensa.
Todellisen psykedeelisen taiteen mahdollisuus on ekspressionistissa muodossa. Niin kauan kun taide keskittyy itse taiteilijan kokemuksen ilmaisemiseen, se ei pääse irti psykedeeleistä eikä koskaan itse psykedeliaan. Ymmärrän, että Suomessa keskustelu pakostakin kietoutuu aineiden ympärille. Me elämme edelleen henkisesti Euroopan perällä.
Miksi me tarvitsemme ekspressionistista psykedeelistä taidetta? Koska me emme yksinkertaisesti voi jättää ajattelun ja tajunnan kehittämistä psykofarmakologiseksi kysymykseksi. Myös kädenlämpöinen mindfulness-puhe pitää haastaa. Se ei yksinkertaisesti riitä mihinkään tässä monimutkaistuneessa maailmassa.
Psykedeelinen ekspressionismi on aina poliittista. Se ei voi typistyä pelkäksi esteettiseksi ilmaukseksi, vaan sillä on suhde ulkoiseen. Ja juuri tätä psykedeelinen liike (jonka osa taide on) alunperinkin on ollut. Ennen kuin 1960-luvun vastakulttuuri muuttui lifestyle-hippien happeningiksi, niin se oli voimakkaasti poliittinen liike. Sen juuret olivat beat-liikkeessä, josta se ei aluksi kovin paljoa edes eronnut.
Mutta tämä dualismi näyttää kuuluneen psykedeeliseen liikkeeseen alusta asti. Toisaalta oli Timohty Learyn akateeminen koulukunta, joka keskittyi psykedeelisen kulttuurin kehittämiseen kääntymällä itseensä. Tämän vastakohtana oli Ken Keseyn Merry Pranksters psykedeelisine busseineen ja happotesteineen, jotka halusivat viedä sanomaansa kaikkialle.
Olisi aika oppia historiasta. Me olemme jo pilanneet kaksi psykedeelistä aaltoa. Saammeko kolmannen mahdollisuuden? Toivon sitä vahvasti, mutta mitenkään optimistinen en vielä kykene olemaan. Destination furthur…
SchizoBlog 