Aloitan rakkaasta äidistäni. Hän syntyi 1938 Leppävirran kirkonkylään. Tässä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, mutta äitini sairastui syntymänsä jälkeen tuhkarokkoon. Meille harmiton tauti oli tuolloin monille kohtalokas. Äitini menetti melkein kokonaan kuulonsa taudin seurauksena. Elämä savolaisessa pikkupaikkakunnalla ei ollut helppoa kuulovammaiselle lapselle. Tuolloin ei suuremmin osattu suhtautua vammaisuuteen muuna kuin Jumalan asettamana kirouksena tai jotain muuta sen sellaista.
Kun äitini oppi lukemaan, niin hänelle avautui kokonaan uusi maailma. Ensimmäistä kertaa elämässään hän ymmärsi kaiken. Ennen tuota hetkeä kaikki hänen ympärillään oli jäänyt epämääräiseksi ja pieni lapsi joutui täyttämään kaiken sen, mikä jäi kuulematta oletuksilla ja muilla erittäin huonoilla keinoilla. Tuosta hetkestä lähtien äitini on ollut innokas lukija. Kirja avasi hänelle maailman, jossa ei ollut epämääräisyyttä, vaan kaikki oli selkeää.
Lukeminen ”periytyi” minulle. Aivan aluksi en sitä suuremmin osannut arvostaa, mutta siinä yhdeksän ja kymmenen vuoden iässä minusta tuli innokas lukija. 3 etsivää -sarja oli se, mikä merkitsi kaikkea, mitä kirjat voivat antaa. Luin jokaisen osan, mitä siihen asti oli ilmestynyt.
Koska olin pelkkä lapsi, niin siihen meni aikaa (elämässä oli muutakin). Mutta noin 12-vuotiaana sarja oli kokonaan luettu ja ei ollut mitään luettavaa. Menin äitini luokse ja kysyin, että olisiko jotain hyvää kirjaa. Hän otti meidän kirjahyllystä J.D. Salingerin Sieppari ruispellossa ja antoi sen käteeni. Nimi oli mielenkiintoinen. Avasin kirjan ensimmäisen sivun ja vastaan tuli juuri sitä kieltä mitä itsekin puhuin. Wau! (Kiitos Saarikosken suomennoksen)
Jatkoin lukemista ja olin ällistynyt. Ei mitään etsivätarinaa, vaan ihan oikeasti sellaista, joka olisi voinut tapahtua myös minulle. Oli selvää, että tässä oli jotain, joka oikeasti merkitsi. Holden Caulfieldin tuntema ulkopuolisuus resonoi minussa. Tuosta ensimäisestä lukukerrasta saakka kirja on pysynyt matkassani (minulla on edelleen se vuoden 1961 painos, jonka äiti laski käteeni). Mutta samalla sen sanoma on muuttunut… ja samalla pysynyt muuttumattomana.
Aikuiset ovat helvetin tylsiä valehtelijoita
Jos jotain otin Siepparista itseeni, oli asenne kaikkea aikuisten maailmaa kohtaan. Holden näkee kaiken aikuisten luoman maailman ympärillään tekopyhänä ja valheellisena. Aikuiset valehtelevat ja pettävät. Heihin ei voi luottaa. Olin jo aikaisemmin huomannut saman, mutta en ollut löytänyt tunteilleni sanoja. Tuona hetkenä muodostui elämänfilosofiani sydän, joka muodostuu kahdesta aksioomasta:
- Älä luota
- Älä tottele
Vaikka elämää on virrannut jo paljon sen kuuluisen sillan alta, niin nuo kaksi aksioomaan ovat osoittautuneet virheettömiksi. Luottamus on jotain sellaista, joka ansaitaan. Suurin osa ihmisistä menettää sen jo ennen kuin on sitä vähimmäisessäkään määrässä ansaittu.
Tottelemisen välttäminen ei ole koskaan ollut minulle mitenkään vaikeaa. Melkein jokainen neuvo, joka minulle on annettu, on osoittautunut täysin vääräksi. Tietenkin elämä tässäkin asiassa on osoittanut, että kaikkea vastaan ei voi kapinoida, koska se nyt vaan on täysin aivotonta idioottimaisuutta. Mutta näitä ”annas poika kun mä kerron, miten elämä menee” -tyyppejä on riittänyt ja heistä melkein jokainen on osoittautunut täydeksi huijariksi.
Ja juuri tämä tekee Siepparista juuri sen ”suuren amerikkalaisen romaanin”, jota se on ilmestymisestään asti ollut. Holden Caulfield on ulkopuolinen, joka etsii jotain totta. Jotain, joka ei olisi tekopyhää ja valheellista. Hän on traumatisoitunut nuori poika, joka ei löydä rauhaa mistään.
Ota tai jätä aikuisten maailma
Monet muut nuoruutta kuvaavat romaanit ja elokuvat kuvaavat enemmänkin nuoria, jotka heittäytyvät aikuiseen maailmaan repien siitä kaiken irti. Auto on hyvä metafora tälle tarinan muodolle. Elokuvassa Ferris Bueller’s Day Off (1986) sankarin ystävän isän auto Ferrari 250 GT California Spyder toimii aikuisten maailman haltuunoton symbolina. Ja tietenkin auto tuhotaan lopussa.
Holden Caulfieldiä ei Ferrari voisi vähempää kiinnostaa. Hänen silmissä siinä manifestoituu kaikki se aikuisten edustaman maailman valheellisuus, josta hän ei halua tietää mitään. Hän haluaa löytää sen tilalle jotain aitoa ja viatonta, jonka hän on tahtomattaan jättämässä taakseen, koska hänestäkin on tulossa väistämättä aikuinen.
Meillä on tarina pojista, jotka eivät suostu kasvamaan miehiksi. Peter Pan osaa lentää ja ei suostu kasvamaan aikuiseksi. Hän elää kadotettujen poikien kanssa jännittävää elämäänsä aseksuaalisessa maailmassa, joka järkkyy Wendyn astuttua kuvaan. Aikuisten maailmaa edustaa hirvittävä Kapteeni Koukku. Mutta Holden Caulfield ei ole huilua soittava Peter. Hän ei uhmaa Koukkua, vaan ei haluaisi tietää hänestä yhtään mitään, koska halveksisi kapteenia hänen typerän tittelinsä johdosta.
Me tarvitsemme Siepparia juuri nyt
Kun luen uutisia nuorten miesten tuskasta, joka pahimmillaan oireilee syvänä misogyniana, niin mieleeni tulee aina Sieppari ruispellossa. Asiantuntijat voivottelevat, kun nuorten miesten keinot ilmaista miehisyyttään eivät löydä vastakaikua nykyisessä maailmassa. Tämän lisäksi nuorten miesten ja naisten arvomaailmat ovat etääntyneet toisistaan ällistyttävän kauaksi.
Ja juuri siinä piilee ongelman ydin. Nuorille pojille pitäisi enemmänkin opettaa, että siinä miehisyydessä, jota teille tuputetaan, ei ole tarjolla mitään muuta kuin valhetta ja vilpillisyytä. Auton rassaamisella ei saa aikuisuutta haltuun vaikka kuinka sen hallitsisi. Kun koko auton olemassaolo pitäisi kyseenalaistaa. Astua ulos koko pelistä ja sanoutua siitä irti. Älä tottele. Ja autoa voi rassata niin paljon kuin haluaa, mutta sen symbolinen arvo tulee palauttaa takaisin itse rassaamisen tasolle. Koska sieltä löytyy riemu.
Toisten luoma peli on kuin blackjack. Siinä voi aina välillä käydä tuuri, mutta talo vetää lopulta korkeimmat voitot. Ainoa tapa pärjätä on olla pelaamatta koko peliä. Luo oma peli ja pelaa sitä. Onko pelin tarkoitus siinä pärjääminen vai itse pelin herättämä riemu? Onko lasten leikissä voittajia ja häviäjiä? Mitä jos lopetettaisiin pelaaminen ja palattaisiin takaisin leikin äärelle?
Siepparin keskeisin sanoma alkaa paljastua. Kun leikistä tulee peliä, niin olemme menettäneet jotain merkittävää elämässä. Leikillä voi olla omat sääntönsä, mutta ne voidaan vaihtaa lennosta, koska tärkeintä on pitää yllä riemu. Aikuisten maailmassa on hyvin vähän tilaa riemulle. Nautinnosta puhutaan paljon, mutta kuinka paljon nautinto ilman riemua on enää nautinnollista?
Sanoma nuorille
Eli mitä tällainen 53-vuotias setämies haluaisi sanoa nuorille miehille? Sanoutukaa irti pelistä ja antakaa leikille tilaa elämässä. Teille on tuputettu miehenmallia, mutta se on ollut alusta asti täyttä petosta. Teille on valehdeltu. Älkää luottako. Kun halutaan leikkiä, niin keskeisintä on olla luova. Ja tämä ei ole mitään sellaista, joka loisi teille lisää paneita elämässä. Pois se kaikki luovuudesta. Ilman sääntöjä ei voi elää, mutta toisten luomilla säännöillä ei välttämättä tee kovin paljoa omassa elämässä. Itselläni meni näinkin pitkään löytää se tietty herkkyys, joka merkitsee minulle elämässä paljon. Kaunis kukka miellyttää silmääni. Siinä on paljon leikkiä, mutta ei yhtään peliä.
Oletteko laittaneet merkille kuinka juuri tästä tietystä maskuliinisesta kurimatriisista irtisanoutuminen herättää niin vahvan reaktion? Siitä tässä kaikessa siinä on kysymys. Aikuisuus on aina reaktiivista. Se ei luo mitään, vaan reagoi ulkoa tulevaan ärsykkeeseen. On tietenkin hienoa, että on suhde ulkopuoliseen, mutta reaktion synkässä sydämessä on aina ulkoisen ulossulkeminen. Ulkoinen ei koskaan muodostu ekspressioksi, vaan se on ärsykettä. Ei ihme, että niin paljon ärtyneitä maailmassa on.
Irtisanoutuminen pelistä tulee huomattavan helpoksi, kun ymmärtää ettei voittajia pelaajien seassa tule olemaan. Voittajat eivät likaa jalkojaan pelikentän nurmella. He viettävät aikansa muualla. Heidän voittonsa tulevat siitä, että peli pysyy päällä eikä muutu missän vaiheessa leikiksi. Heidän riemunsa syntyy siitä, että toisilla ei siihen ole mahdollisuuksia.
Löytäkää riemu elämässä. Rikkokaa sääntöjä ja lakeja, kun riemu palaa elämän keskipisteeseen. Ohjeet ovat aina tervetulleita. Niitä ei totella, vaan seurataan. Älkää totelko käskyjä. Jokainen käskyn antava ei anna ohjetta, vaan haluaa tiedän tottelevan. Älkää totelko. Ajatelkaa itse. Siinä se. Pysykää siepparina ruispellossa.
SchizoBlog 