”Arvostellaan” taas kaverin kirja. Lainausmerkit siksi, että en ole kriitikko. Mutta Hertsi sellainen on ja siitä tässä teoksessa on kyse. Kuten aikaisemmillakin kerroilla, niin nämä minun arvosteluni eivät ole arvosteluita niiden perinteisessä merkityksessä, vaan teoksen herättämien ajatusten kehittämistä eteenpäin. Teos ampuu nuolen, jonka minä nostan maasta ja ammun sen omaan suuntaani.
Herman Raivion Turvaton tila (Vastapaino, 2024) on jotain sellaista, jota kaivataan tasaisin väliajoin ravistelemaan hereille itsetyytyväisyyteen vaipunutta kulttuuriamme. Ja torkahtanutta meidän kulttuurimme on ollut jo vuosia.
Raivio lähtee liikkeelle määrittelemällä, mitä on agonistinen. Klassinen aloitus, jota tälläinen esseistiikan suuri ystävä rakastaa (lukekaa teos, niin ymmärrätte vitsin). Mutta agon kreikan kielessä tarkoittaa vastustajaa. Se ei ole vihollinen. Nyrkkeilyssä kehään astuu kaksi toistensa vastustajaa. Meidän aikakautemme on unohtanut miten nyrkkeillä. Se osaa ainoastaan tapella. Ja tappelussa taistellaan aina vihollista vastaan.
Vastustajien välisen konfliktin kanssa eläminen on taitoa ylläpitää konfliktia eikä etsiä puolivillaista ja kädenlämpöistä ratkaisua. Konflikti on turvaton tila. Se ärsyttää, mutta juuri siksi se ajaa meitä eteenpäin. Konfliktin ratkeaminen on samalla eteenpäin ajavan voiman lauhtumista. Meidän aikakaudellamme konfliktit pyritään ratkaisemaan, koska vastustajien kanssa ei enää osata elää, vaan heistä tehdään aina vihollisia.
Vastustajan tärkeyttä ei pidä koskaan väheksyä. On kuitenkin omituista syyttää yhtä vastustajaa kaikesta mikä maailmassa on vialla. Eivät kapitalistit, sosialistit, islamistit, oikeistolaiset, miehet, feministinaiset, fasistit, vihreät, punavihreät, taistolaiset, taistolaisten lapset, wokettajat, patriarkaatti tai persut niin ylivoimaisia ole. Jos sinun täytyy jankata yhden ja saman vastustajan vaarallisuudesta joka paikassa, mene hoitoon.
Turvaton tila, s. 28
Olen istunut monia iltoja kuunnellen kuinka kaikkeen mahdolliseen maailmassa syyllinen on sen jonkin ryhmän kaikki edustajat. Nyt tiedän miten seuraavan kerran tähän ränttäämiseen vastaan: ”Hakeudu hoitoon”. Ja tässä en haikaile mitään terapiapuhetta ja self-help -lässytystä, vaan oikeasti vakavaa hoitoa… ihan siellä sairaalassa.
- Vihollisia nähdään kaikkialla
- Joka puolelta ollaan hyökkäämässä kimppuun
- Hallinta ja kontrolli tunkeutuu intiimeillekin alueille elämässä
- Sääntöjä palvotaan ja niiden noudattamista vahditaan vimmaisesti
- Erimielisyyttä ei siedetä
Tässä muutamia ominaisuuksia, jotka mielestäni leimaavat meidän aikakauttamme. Ne ovat samalla Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin skitsoanalyysin paranoidis-fasistisen libidinaalisen kentän käytön tunnusmerkkejä. Emme osaa edes skitsoilla kunnolla! Näin huonosti meillä menee…
Vaatimus turvalliseen tilaan muuttuu ällistyttävän nopeasti vankilaksi. Ja sellainenhan on se kaikkein turvallisin tila – nobody move, nobody get hurt. Ja mitä vankilassa ei tehdä? Siellä ei nautita. Nykyaikainen nautintoimperatiivi tulee varsin hyvin esille siinä puheessa, mitä me nautinnosta esitämme. Me puhumme nautinnosta niin paljon, että se tekee nautinnosta melkein mahdotonta. Turvallisessa tätä puhetta riittää – oletteko koskaan yrittäneet harjoittaa seksiä henkilön kanssa, joka puhuu loputtomasti siitä, että kohta harrastetaan seksiä? Nautintoa siitä on turha etsiä.
Viimeksi nautinto Suomessa oli yhtä uhanalainen 1970- ja 1980-lukujen taitteessa. Tuolloin nyt vanhentunut polvi nousi kritisoimaan Neuvostoliitolta haisevaa kulttuuri-establishmentia. Kritiikki alkoi Punkakatemiasta ja päättyi Jälkisanat/Sianhoito-oppaaseen. Jossain vaiheessa kritiikki menetti teränsä ja siitä tuli aika sisäsiistiä taputtelua. Saahan sellaista julkaista ja kirjoittaa, mutta kritiikki on ollut harvinaista viimeisten kymmenen vuoden aikana Suomessa.
Me tarvitsemme kritiikkiä. Jonkun on otettava meidän aikakautemme vastustajakseen ja astuttava kehään sen kanssa. kritiikki on jotain joka pitää kulttuurin elossa, koska sen vastustaja on aina kulttuurin pilaava tekijä. Tätä on mitä Nietzsche kritiikillä tarkoitti. Se kamppailee aina kulttuurin puolesta. Ei minkään tietyn kulttuurin puolesta, vaan sen puolesta, että kulttuuri saa tapahtua. Ja siksi me tarvitsemme kriitikkoja. Yksi heistä on Herman Raivio.
SchizoBlog 