Lähiörotat

Lähiörotat on ollut ulkona nyt reilun kuukauden. Siitä tuli huomattavasti parempi kuin olin edes ajatellut. Tästä kiitos kuuluu kustannustoimittajalle, joka jaksoi painaa minua sukeltamaan tarinassa syvyyksiin, joita en edes nähnyt siinä. Kustannustoimittajan rooli kirjojen julkaisussa jää usein lukevalta yleisöltä piiloon, mikä on harmi. Ilman kustannustoimittajia meillä olisi aika pitkälle sisäänpäin kääntynyttä kirjallisuutta, jossa kirjailija lähinnä kirjoittaa itselleen tai parille kaverilleen siinä vieressä. Kustannustoimittaja parhaimmillaan vetää kirjailijan pään perseestä ulos ja täten tekstiin tulee raitista ilmaa.

Mutta tässä blogitekstissä pää työnnetään takaisin sinne ahteriin ja annetaan tekstin olla juuri niin ummehtunutta kuin se sattuu tällä kertaa näppäimistöltä tulemaan. Ei suurempaa editointia tai muuta sen sellaista. Raw. Uncut. Mitä olen siis mieltä kirjastani ja mitä sillä yritin saavuttaa? Ja ennen kaikkea saavutinko sen?

Aarre Sateenkaarimurhien päässä

Sateenkaarimurhat kertoi miten Filosofinen etsivätoimisto sai alkunsa. Sillä ei ollut oikein selkeää filosofista teemaa, vaan teksti ja tarina kimpoili sinne ja tänne. Tietenkin näin jälkikäteen siinä oli vaikka kuinka paljon parannettavaa, mutta annetaan sen olla. Tärkeintä oli, että se julkaistiin. Ja tarina sai alkunsa.

Oli yksi teema, joka jäi minua vaivaamaan Sateenkaarimurhissa ja se oli päähenkilön Kimi Katajan hyvin negatiivinen suhtautuminen lähiömenneisyyteensä. Eli jatko-osassa oli hyvin luonnollista, että Kimi joutuu kohtaamaan oman menneisyytensä ja palaamaan lähiöön. Halusin myös kirjoittaa Tapulikaupungista sillä sympatialla, mitä tunnen sitä kohtaan. Oma nuoruuteni vietettiin ja kasvettiin siellä. Siitä ei pääse yli eikä ympäri. Niin paljon kuin koko paikkaa inhosin. Mutta ei se elämä siellä ihan niin kamalaa ollut. Oli paljon kavereita ja loppujen lopuksi hyvin turvallinen ympäristö kasvaa elämän vaikeimmat vuodet.

Mutta Kimi piti viedä Tapulikaupunkiin ja hänen kasvojaan vasten piti oikein hieroa hänen menneisyyttä. Samoin Benny Serlinin oli aika kohdata nykyaikainen proletariaatti. Me emme elä enää työläisvasemmiston aikakautta. Kansakunnan heikoimmassa asemassa olevat äänestävät niitä, jotka kaikkein kovimmalla äänenvoimakkuudella jaksavat toitottaa satumaisen helppoja ratkaisuja vaikeimpiin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Me elämme populismin aikakautta ja sitä Benny ei kykene ymmärtämään.

Sivuhuomautuksena on mainittava eräs ”arvostelu” kuuntelupalvelun huutolaatikossa, jossa Lähiörotista kirjoitettiin seuraavaa: ”Kirja olisi ollut hyvä jos kirjoittaja ei olisi niin paljon lykännyt poliittista kantaansa tähän sekaan.” Jos jätetään huomioimatta se seikka, että en kirjassa esitä mitään poliittista kantaani, vaan annan hahmojen esittää omia kantojaan, niin lause tiivistää hyvin aikakautemme suuren ongelman.

Mediaa ja journalismia ollaan jo pitkään arvosteltu puolueellisuudesta, kun heidän esittämät kannat eivät osu omien kantojen mukaisiksi. Aluksi hyvin harmiton harmistuminen on äitynyt jo journalistisen integriteetin uhkaksi. Ja seuraavaksi on vuorossa taide. Ainoastaan sellainen abstraktioissa tai mitäänsanomattomuudessa leijaileva höttö, joka ei sano mitään mistään saa olla rauhassa. Kuvataiteissa tämä merkitsisi joko täyttä muodotonta kakofoniaa tai maalaismaisemassa kuvattua latoa. Edellisen kohdalla voidaan tietenkin ilmaista vaikka mitä, mutta tomppeli yleisö ei sitä ymmärtäisi ja jälkimmäisen kohdalla samat tomppelit ihastelevat sitä, kun maalaus ei herätä sitten yhtään mitään kenenkään korvien välissä.

Tälle minä sanon: ”Haistakaa paska!” Olkoot toritaide vaikka kuinka teknisesti korkeatasoisesti toteutettua, niin se ei nouse toritaiteen piiristä minnekään. Ja toritaide ei ole taidetta. Se on miellyttävyyden myymistä ja sellaisena sisällyksetöntä kulutushyödykkeiden tuottamista. Ja kyllä. Tässä olen elitisti, koska siinä ei ole mitään väärä taikka rikollista. Sisällyksettömyyden kutsuminen taiteeksi taas ei ehkä ole laitonta, mutta rikollista se ehdottomasti on.

Mutta se siitä. Minun piti kirjoittaa Lähiörotista. Teos on saanut pienen, mutta innokkaan fanikunnan piirissä hyvän vastaanoton, josta olen varsin ylpeä. Olen ylittänyt odotukset tai en ainakaan tuottanut pettymystä. Alusta asti tarkoituksena on ollut tuottaa viihdettä, joka ei ole ihan sitä kaikkein perinteisintä viihdekirjallisuutta. Jos perinteistä kotimaista dekkaria kaipaa, niin minun tuotantoni ei sellaista tule koskaan tarjoamaan. Perinteisessä suomalaisessa dekkarissa ei ole mitään vikaa. Matti Yrjänä Joensuu, Seppo Jokinen tai vaikka Harri Nykänen ovat luoneet sen alusta, josta ammennan omiin dekkareihini eetoksen. En koskaan voisi tätä alustaa väheksyä tai halveksua. Haluan vain ottaa siihen etäisyyttä tai kuten Benny sanoisi – differenssiä.

Baarien ja ystävyyden ylistys

Kun aloitin Filosofisen etsivätoimiston kirjoittamisen, niin oli selkeää että jokainen teos tulisi olemaan avoin rakkauskirje Kallion baareille ja niiden henkilökunnalle. Sateenkaarimurhissa keskiöön nousi minulle rakas ja läheinen Oluthuone Sivukirjasto. Lähiörotissa pääpaikkana toimii kalliolainen instituutio Pub Sirdie.

Tuo pieni pubi Kolmannella linjalla on saanut kokonaan uuden elämän, kun se pelastettiin varmalta kuolemalta. Ja Lähiörotissa pubi yritetään melkein kirjaimellisesti tappaa. Kallioon pesiytynyt gentrifikaatio nostaa rumat kasvonsa esille ja sitä vastaan on tapeltava paljain nyrkein.

Mutta ehkä omaksi yllätyksekseni toinen merkittävä teemaa nousee esille kummassakin teoksessani. Ja se on ystävyys. Teema ei ole mitenkään poikkeuksellista minulle, koska ainoana lapsena minulle ystävät ovat aina merkinneet paljon. Minulla ei ollut sisaruksia, joiden kanssa jakaa asioita ja tunteita. Minulla on aina ollut ystävät (joista monet ovat laillani ainoita lapsia). Kimin ja Bennyn ystävyys on jotain sellaista, jonka kautta olen osittain vahingossa ja osittain hyvin luontaisesti kuvannut tätä tunnesidettäni ystäviini.

Kolmas teema, joka on läsnä teoksissa on filosofia. Tarkoituksena on Sateenkaarimurhien jälkeen keskittyä jokaisessa kirjassa johonkin filosofiseen teemaan. Mutta kuten perinteisten dekkarien kohdalla, niin valitsemani filosofiset teemat eivät ole niitä kaikkein ilmeisimpiä. Esimerkiksi en tule koskaan käsittelemään tiedon tai totuuden ongelmaa, koska mitään niin tylsää aihetta ei voi filosofiassa olla (mikä siis tarkoittaa sitä, että suomalainen filosofia on näiden tylsien aiheiden ympärille kääriytynyttä umpisolmua).

Lähiörotissa filosofisena teemana ovat aika ja muistot. Perinteinen länsimainen ja samalla hyvin naiivi käsitys ajasta on suora jana, joka jakautuu tulevaan, nykyhetkeen ja menneisyyteen. Etenkin nykyhetki ja mennyt näyttelevät tässä komediassa pääosia. Meille opetetaan viimeistään koulussa, että muistin avulla me voimme menneisyydestä palauttaa muistoja nykyhetkeen. Ja mitä tarkemmin samoja muistoja me palautamme, sitä tunnollisempia oppilaita me olemme.

Mutta mikä oikeasti takaa sen, että me palautamme aina sen saman muiston sieltä menneisyydestä nykyhetkeen? Mitä jos muistaminen onkin luova tapahtuma eikä mikään mekaaninen palauttamisprosessi? Muistot voivat olla hyvin dynaamisia ja eläviä entiteettejä, jotka elävät ihan omaa elämäänsä. Ja kun me niitä palautamme takaisin nykyhetkeen, niin ne voivatkin olla muuttuneet joksikin aivan muuksi. Benny puhuu muistamista vastaan ja painottaa aktiivista unohtamista, joka suorastaan syleilee muistojen elävää puolta. Tarvitseeko minun enää tätä enempää avata, miksi totuus ja tieto ovat niin hemmetin tylsiä aiheita… ne kuuluvat kuoleman diskurssiin, kun itse yritän keskittyä siihen mikä elää. Ja kaikki elämä ei ole hengissä selviytymistä.

Lähiörotista kohti tuntematonta?

Mutta kun Lähiörotat on juuri tällä hetkellä kaupoissa (käykää ostamassa), niin minä olen jo jättänyt sen taakseni. Parhaillaan olen kirjoittamassa Filosofisen etsivätoimiston kolmatta osaa. En aio paljastaa siitä mitään muuta kuin, että se tulee olemaan taas astetta hapokkaampi mutta samalla tulee eroamaan merkittävästi Sateenkaarimurhista ja Lähiörotista. Yritän myös saada sen ulos nopeammin, mutta julkaiseminen ei ole minusta kiinni.

Ja se on selvää, että Filosofinen etisivätoimisto ei jää trilogiaksi (mikäli se on minusta kiinni). Minulla on jo selkeät suunnitelmat ainakin viidelle teokselle ja pidempi tarina, jonka luku tulee jokainen yksittäinen teos olemaan. Mutta samalla jokainen teos tulee olemaan itsenäinen teos. Kaikki teokset lukevat tulevat saamaan kokonaistarinan bonuksena.

Olen jo kirjoittanut (ei lopullisessa muodossa) miten kaikki tulee päättymään. Mutta minulla ei ole aavistustakaan milloin tämä tulee tapahtumaan. Sen voin sanoa, että siitä tulee eeppistä ja se tulee olemaan todellinen ”mindfuck”. Ja kyllä tässä voidaan nähdä yhteys diskordianismiin ja Robert Shean ja Robert Anton Wilsonin Illuminatus! -trilogiaan. Mutta ei missään sellaisessa merkityksessä kuin voisitte kuvitella.

Se on myös huvittanut kuinka jotkut arvostelut ovat nostaneet esille sen kuinka yritän jallittaa ja vetää maton alta lukijalta. Niin huvittavalta kuin se maistuukin suussani, niin siitä ei ole ollenkaan kyse. Tai sitten tavallaan on. Mutta tässä ei ole mitään pahantahtoisuutta mukana, vaan tarina yksinkertaisesti vaatii sitä. Itse ainakin olen saanut suurimpia lukuelämyksiä teosten äärellä, jotka ovat hämmentäneet minut ja odotuksiltani on pettänyt maa alta. Sitä putoaa jonnekin täysin odottamattomaan ja kun kirjan on sulkenut viimeisen sivun jälkeen on kaiken hämmennyksen keskellä tuntenut uskomatonta nautintoa. Tekstin nautintoa.

Jotenkin tuntuu, että tämä palautuu edellä kuvattuun toritaiteeseen. Liian paljon nyky-yleisössä on kaipuuta toritaiteen yllätyksettömyyden äärelle. Se on sitä totuutta ja tietoa. Varmuutta epävarmojen aikojen keskellä. Mutta kun elämän on epävarmaa. Varmuuden tunne kuuluu sinne kuoleman diskurssiin. Kun kaikki on loppunut ja päättynyt, on saavutettu täydellinen varmuus.

Tätä on se nihilismi, josta Nietzsche puhui. Kun arvojen luominen on kielletty ja kaikki pyritään palauttamaan ”tosiasioihin”, niin ollaan saavutettu kaikkien arvojen äärimmäinen kielto. Mitään ei enää luoda, koska kaikesta on tullut kuolemaa. Ja valitettavan moni tällä hetkellä haluaa tätä. Ihminen on alkanut pelätä elämää.

Kuten painetun kirjan ja e-kirjan liitteenä olevassa esseessä ”Mitä on psykedeelinen empirismi?” sanotaan, niin psykedeelinen empirismi on filosofiaksi tullutta elämää. Meidän on opittava syleilemään ja halaamaan uudestaan epävarmuutta ja muistojen elävyyttä. On opittava uudestaan rakastamaan elämää itsessään.