Onnellinen rakkaus?

Lukiessani iki-ihanan EG:n ja kunnianarvoisen kaimani (liittämissäni attribuuteista voidaan aistia huumoria) kontribuutioita rakkauslaulu-meemiin, tuli mieleeni kummallinen ja saavuttamattomalta tuntuva ilmiö – onnellinen rakkaus. Onko olemassakaan onnellista rakkautta?

Schopenhauerilaisittain ajatellen mitään onnellista rakkautta ei voi koskaan olla olemassakaan. Kahden henkilön välinen rakkaus on kohdistunut aina kolmanteen osapuoleen – lapseen. Tämä lapsi voi olla vain vertauskuvainnollinen, mutta silti rakkaudessa reaalinen elämäntahdon (Wille zum Leben) ekspressio. Koska rakkauden todellinen kohde on rakastavaisten ulkopuolella, ei rakkaus koskaan voi antaa sen subjekteille onnellisuutta. Se on varattu rakkauden kohteelle.

Voihan asia näinkin olla. Ja varmasti onkin freudilaisen tiedostamattoman toiminnassa. Mutta Schopenhauerin suurin ongelma oli siinä, että hän ei ymmärtänyt elämäntahtoaan kontruktioksi, joka voidaan rakentaa aina toisin. Ehkäpä meidän aikamme onnettomat rakkaudet ja etenkin niistä puhuminen, ovat oireita tämän tosiasian ymmärtämisen yleistymisestä.

Intentionaalinen (banalisoidusti sanottuna suuntautunut) rakkaus on aina onnetonta subjektilleen. Miten saavuttaa onnellinen rakkaus? Luopumalla kokonaan subjekti-objekti -kahtiajaosta? Helpommin sanottu kuin tehty.

Ja nyt tämä Sex and the City tyylinen rakkauskela loppuu. Menen nukkumaan ja näkemään unta Superchickistä.