Miten meidät tullaan tuomitsemaan?

Väärinymmärtämisen vaarasta huolimatta palaan taannoiseen #metoo -kampanjaan. On suorastaan uhkarohkeaa ottaa kantaa kampanjaan puolesta tai vastaan, koska hyvistä tarkoitusperistä huolimatta voi saada otsaansa vähemmän mairittelevan leiman. Kampanjaa vastaan asettuva leimautuu helposti seksuaalisen häirinnän vähättelijäksi ja sitä myötäilevä kaksilahkeinen taas tekopyhäksi jeesustelijaksi. Välinpitämättömät taas ovat mitä ovat aina olleet; kulttuurimme syöpäläisiä. Tästä kaikesta huolimatta yritän ottaa kaikkien näiden vaihtoehtojen ulkopuolisen näkökulman (onnistuminen siinä on sitten kysymys aivan erikseen).

Mutta ennen kuin etenen, niin haluaisin palata erääseen keskusteluun joulun alla, joka käsitteli #metoo -kampanjaa. Aloimme muistelemaan vanhoja tapoja viime vuosisadalta. Tuolloin naisten asema oli huomattavan erilainen. Esimerkiksi vuosisadan puoleenväliin saakka naiset eivät päässeet ravintolaan sisään ilman miesseuralaista. Naisen markka (jos joku vielä muistaa vanhan valuuttamme) ei ollut lähelläkään sitä mitä nykyaikainen ”naisen euro” on. Tämä johtui yksinkertaisesti siitä, että oli vain ja ainoastaan naisille osoitettuja töitä, joita yksikään mies ei suostunut tekemään. Ja naisilla ei ollut mitään asiaa tiettyihin ”miesten ammatteihin”. Naiset pääsivät papin virkaan Suomessa vasta 1986. Huvittavin mieleemme noussut vanha käytäntö oli vanhanpojan ja -piian vero. Tämä vero asetti kaikille naimattomille ja lapsettomille yli 24-vuotiaille kansalaisille kovennetun verotaakan. Se poistui verotuksesta ”jo” 1975.

Listaa voisi jatkaa loputtomiin, mutta oleellisinta asiassa on, että nämä kaikki katsottiin aikoinaan täysin hyväksytyiksi ja ymmärrettäviksi tavoiksi ja käytänteiksi. Jälkikäteen nämä näyttäytyvät pöyristyttävinä ja aiheuttavat meissä paheksuvaa pään pyörittelyä. Näin ei aina ollut. Kuulun siihen sukupolveen, jolle vielä opetettiin (huonolla menestyksellä) kunnioittamaan vanhempia sukupolvia. Perinteitä pidettiin kyseenalaistamattomina jatkumoina aikaisemmilta sukupolvilta meille. Suvivirsi laulettiin jokaisen koulun kevätjuhlassa oli oppilaiden joukossa ateisteja, juutalaisia tai muslimeja. Jouluna evankeliumin lukeminen oli kiistaton traditio, jonka vastustamista ei kyetty ymmärtämään edes valveutuneiden vanhempien piireissä.

Kunnioitus, jota aikaisempia sukupolvia kohtaan tunnettiin, oli velvollisuus. He olivat ansainneet sen, koska… niin he olivat aikaisempia sukupolvia. Ja jossain määrin tämä kunnioitus oli ansaittua. Parhaiten tämän ilmaisi aikoinaan Isaac Newton:

Jos olen nähnyt muita kauemmas, se johtuu siitä, että olen seissyt jättiläisten olkapäillä.

Aikaisempien sukupolvien työ oli seuraaville sukupolville pohja, jonka päälle rakentaa oma työ, joka taas toimi heitä seuraavien sukupolvien alustana. Perinteiden kunnioittaminen oli myös viisasta varovaisuutta. Noudattamalla aikaisempien sukupolvien oppeja, ei tullut sorruttua niihin virheisiin, jotka he olivat käyneet läpi. Ei tarvinnut muistaa miksi jotain tehtiin, koska niin nyt vaan piti tehdä.

On vaikea sanoa, missä vaiheessa tapahtui suuri muutos, mutta jos veikkaa Toista maailmansotaa, niin ei voi olla täysin pielessä. Oli käännekohta missä historian vaiheessa tahansa, niin aikaisempien sukupolvien nauttima kunnioitus menetti vähitellen merkityksensä. Viimeistään 2000-luvulla olemme saapuneet pisteeseen, jossa aikaisempien sukupolvien tavat ja saavutukset eivät enää ole jättiläisten olkapäitä, joilla seisten näemme kauemmaksi. Katse on kohdistunut maahan, jossa näemme jättiläisten tallomien jalanjälkien aiheuttaman mittaamattoman tuhon.

On vaikea kehua ihmiskunnan saavutuksia meitä seuraaville sukupolville, kun biosfääristä on jäljellä pelkät savuavat rauniot. Aikaisempien sukupolvien viisaus osoittautuu hyvin pitkälle oman oksan poikkisahaamiseksi. Ei ole ihme, että meidän aikakaudella halutaan ravistella kulttuurimme perusteita ja kyseenalaistaa ne viimeisetkin ”kyseenalaistamattomat totuudet”, joihin kukaan ei ole uskaltanut koskea (esim. onko olemassa vain kaksi sukupuolta).

Tässä kaikessa tohinassa saattaa jäädä ajattelematta se, miten seuraavat sukupolvet tulevat muistelemaan meitä? Tai ehkä oikeammin tulisi kysyä; miten he tulevat meidät tuomitsemaan? – Emme voi tyydyttäytyä siihen ajatukseen, että me olemme ansainneet automaattisesti tulevien sukupolvien kunnioituksen. Pelkkä vanheneminen ei enää riitä. Maailmasta on tullut oikeudenmukaisempi. Ja oikeudenmukaisuus on joskus kovaa.

Miten tulevat sukupolvet tulevat muistamaan #metoo -kampanjan? – Voimiensa tunnossa hashtag-barrikaadeilla paistatteleva nykysukupolvi tulee hämmästymään, kun seuraavat sukupolvet katselevat meitä ja lausuvat: ”Biosfääriä oltiin tappamassa ja he taistelivat seksuaalisesta häirinnästä. Mitä vittua?!?”

Älkää ymmärtäkö minua väärin (tai ymmärtäkää, mutta lukekaa vielä vähän matkaa eteenpäin). Kun yritän asettua seuraavien sukupolvien näkökulmaan, niin voisin ajatella seuraavasti. Sukupolvella on takana 5000 vuotta kirjoitettua kulttuuria ja siitä huolimatta osa ihmiskunnasta käyttäytyy niin keskenkasvuisesti, että ainoa keino lopettaa se, on valjastaa koko sen aikainen mediakoneisto asiasta puhumiseen. Tuolla sukupolvella oli huomattavasti suurempia ongelmia, jotka odottivat ratkaisemista. Ja he joutuivat tuhlaamaan energiaansa noin alkeellisen ongelman äärellä.

Kaikesta tästä huolimatta katson #metoo -kampanjan olevan oikea ja tärkeä. Sen toteuttaminen ei ole sukupolvemme tekemä virhe. Meidän virheemme on muualla. Emansipatorisen euforian keskellä me unohdamme tuntea häpeää siitä, että me emme tätä parempaan pysty. Seksuaalisen häirinnän määrä ja sitä vastaan käytävä taistelu tulisi viedä meidät synkän ja syvän itsetutkiskelun äärelle. Miten meidän kulttuurimme voi kaiken tämän kehityksen jälkeen olla pisteessä, että tästä joudutaan edelleen taistelemaan! Tämän ei pitäisi olla enää ongelma, jota emme ole kyenneet ratkaisemaan. Ja tämän häpeän tulisi tuntua kaikkien osapuolien sydämissä.

Mutta valitettavasti tulevat sukupolvet ovat ne, jotka joutuvat tuon häpeän tuntemaan meidän puolesta. Taistelu nimittäin ei ole edes alkanut. Nykyinen tilanne on sama kuin missä Yhdysvaltojen mustat orjat olivat taistellessaan vapautensa puolesta Yhdysvaltojen sisällissodassa. Kaikesta mahdollisesta negatiivisesta syytetty koomikko Dave Chapelle muistutti hyvin asiasta viimeisimmässä Netflix-spesiaalissaan. Mustat taistelivat pohjoisen joukoissa, menettivät henkensä vapautensa puolesta ja odottivat tulevaa innolla; vain todistaakseen, että jokaisella ammutulla panoksella on rekyylinsä. Sisällissodan päättymisestä on kulunut 153 vuotta ja vieläkään tasa-arvoa mustien ja valkoisten välillä ei ole saavutettu. Kuinka kauan luulette, että ihmiskunnalla kestää saavuttaa edes tyydyttävä tilanne seksuaalisen häirinnän kohdalla? – Ja kaikki se taistelu tulee olemaan pois niiden ongelmien ratkomisesta, joita meidän tulisi ratkoa juuri tässä ja nyt.

Meidän ei tule tuntea närkästystä, jos meidän sukupolvemme edustajille ei pystytetä monumentteja tai me emme tule saamaan juhlavia hautajaisia. Meidän jälkeläisemme tulevat vihaamaan meitä ja kiroamaan muistomme, koska me emme vihanneet ja kironneet tarpeeksi aikaisempien sukupolvien muistoa. Me emme sitä välttämättä ole ansainneet, mutta meitä seuraavat sukupolvet tarvitsevat sen. Se on oikeudenmukaista.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.