Helsingin Sanomien Jussi Pullisen kolumni ”Nämä sanat melkein ennustivat vuonna 1970, miten meidän maailmamme tulee sekoamaan” palaa jo unohdetun Alvin Tofflerin klassikkoteokseen Future Shock (1970). Teoksessa Toffler kuvaa ”tulevaisuusshokilla” tilaa jossa ihminen ei kestä enää ympäröivän maailman muuttumisnopeutta. En tiedä kuka on keksinyt termin ”infoähky”, mutta en yllättyisi jos termin alkujuuret voitaisiin palauttaa Tofflerin teoriaan tulevaisuudesta.
Pullisen kolumnin mukaan ihmiset ovat vihaisia, koska vanha tuttu maailma on mennyttä ja elintaso ei näytä kasvavan. On helppo nähdä, että tällaisessa tilanteessa ihmiset nojautuvat yksinkertaisia ratkaisuja tarjoaviin ehdokkaisiin vaaleissa. Ja näin näyttää tapahtuneen miltein globaalilla mittakaavalla.
Kuinka vaikeassa tilanteessa me sitten elämme? Kun katson maailmaa (ja nyt puhun alleviivatusti subjektiivisesta positiosta) niin onko maailmamme vaikea tajuta? Onko elintasomme niin huonossa jamassa? On totta, että näkokulmani edustaa sitä varakkainta ja koulutetuinta osaa maailmassa. Mutta samaa voin sanoa jokaisesta suomalaisesta. Ja silti keskuudessamme on valtava kuilu ”pärjäävien” ja ”syrjäytyneiden” välillä.
Väitän, että maailma ei ole kognitiivisesti niin vaikeasti ymmärrettävä, että se olisi ylivoimaista tavallisella koulutuksella ja ymmärryksellä varustetulle keskivertoiselle Suomen kansalaiselle. Vedän vielä rohkeammin överiksi ja väitän, että mitään infoähkyä ei ole koskaan ollutkaan olemassa.
Yhteiskuntamme rakenteet toimivat huomattavasti johdonmukaisemmin kuin viisikymmentä vuotta sitten. Rakenteita on huomattavasti enemmän, mutta ne eivät ole monimutkaisempia. Ja kuten jokainen vähänkään järjestelmällisyyttä elämässään harjoittanut tietää, niin johdonmukainen järjestys mahdollistaa huomattavasti suuremman määrän hallintaa kuin epäjohdonmukaisesti järjestäytyneet järjestelmät.
Mitä taas elintasoon tulee, niin on totta ettei oma sukupolveni ole kyennyt kasvattamaan elintasoa yhtä paljon kuin aikaisemmat sukupolvet. Mutta tarvitseeko meidän sukupolven tehdä niin? Kun verrataan 60-luvun nuorten elintasoa ja sitä kuinka he sitä kykenivät sitä kasvattamaan 70- ja 80-luvuilla, niin on selkeää, että jäämme tuosta kasvusta jälkeen.
Mutta toisaalta, 60-luvulla nuoruutensa eläneet joutuivat esimerkiksi hakemaan tietoa trendeistä ja muodista lähinnä kotimaisista lehdistä. Joillakin hyvin harvoilla oli mahdollisuus mennä Stockmannin lehtiosastolle selaamaan ulkomaisia lehtiä, jotka olivat kuukaisia vanhoja. Nyt jokaisella nuorella on mahdollisuus löytää viimeisimmän trendin äärelle muutamassa sekunnissa laitteella, joka on heidän taskussaan. Jos tästä ei elintaso nouse, niin onko se hirveä katastrofi? Ja kyllä, tämä oli provokaatio, mutta samalla aito kysymys. Toinen hyvä kysymys on ekologinen; miten biosfäärimme voi kantaa elintason nousua jos se jatkuisi samanlaisena kuin viimeiset sata vuotta?
Kun katselen suomalaista yhteiskuntaa, niin näen uskomattoman paljon vaurautta ja hyvinvointia. Isäni joutui jättämään yhden talvikauden käymättä koulua, koska hänellä ei ollut talvea kestäviä kenkiä. Ja tämä ei johtunut alkoholisoituneista vanhemmista, vaan oikeasta köyhyydestä. Onko nyky-Suomessa niin köyhiä perheitä, joilla ei ole varaa talvivaatteisiin lapsille ja eivät myöskään mistään sellaisia voi saada? En tiedä vastausta, mutta epäilen että näin ei ole nykyään.
Miksi sitten ihmiset Suomessa tuntevat vihaa tilanteestaan? – Siksi, koska he puhuvat ja heille puhutaan paskaa. Irrationaaliset ilmiöt saavat polttoainetta liekkeihinsä tästä paskan puhumisesta. Mitä tällä tarkoitan? – Meistä jokainen perusälykkyydellä varustettu ihminen ymmärtää, että paskaa tässä puhutaan. Jokainen rasistisia näkemyksiä suoltava tietää puhuvansa paskaa. Jokainen uuslibertarismin ilosanomaa levittävä tietää puhuvansa paskaa. Jokainen oman uskontonsa ainoaksi oikeaksi julistava tietää puhuvansa paskaa. Jokainen yhdenasianliikkeen edustaja tietää puhuvansa paskaa.
Ja vaikka me tiedämme puhuvamme paskaa, niin me jatkamme sen puhumista, koska me haluamme uskoa olevamme oikeassa vaikka tiedämme olevamme väärässä. Me haluamme puhua paskaa, koska se tyydyttää kaikkein alkeellisimpia mielihalujamme. Tunne olevamme oikeassa on aina suurempaa kuin totuuden tunteminen.
Meille opetetaan jo lapsesta asti, että valehteleminen on väärin. Mutta valehteleminen ymmärretään alusta asti väärin. Meille opetetaan, että on väärin valehdella toisille, mutta itselle valehtelemisesta vaietaan alusta asti. Silti puhutaan samasta asiasta. Mihin valehtelija pyrkii? – Voimme aina lähteä hakemaan vastausta petoksesta ja peittelemisestä, mutta valehtelun kovan ytimen (hardcore) muodostaa helpommalla pääseminen eli laiskuus. Valehtelija pyrkii saavuttamaan jotain oikoteitse. Hän pyrkii saavuttamaan päämäärän näkemättä sen saavuttamisen vaivaa.
Krooninen viettelijä voi nähdä paljonkin vaivaa vietelläkseen kohteensa; purkaakseen toisen vastustuksen tieltä, mutta hän ei tee mitään omien muuriensa murtamiseksi. Viettelijä elää toisen rakastumisesta ja näkee vaivaa saavuttaakseen tämän, mutta vastavuoroisesti hän ei koskaan rakastu. Viettelijä on valehtelija. Hän on laiska. Hän haluaa päästä helpommalla. Mutta hän ei koskaan saavuta päämääräänsä. Ainoastaan keinoteikoisen verukkeen – voidaan kai sanoa simulaation.
Mutta ei kannata tuntea huonoa omatuntoa tästä. Meidän koko olemuksemme perustuu tälle valehtelulle. Se johtuu aivoistamme. Ihmisen aivot ovat ”ohjelmoitu” säästämään energiaa. Se on koodattu syvälle aivojemme syvimpiin kerroksiin. Mitä syvemmälle me menemme aivoissa, sitä arkaaisempia kerroksia ne edustavat. Toisin sanoen, aivojen ytimen muodostavat meidän eläimellisen puolen. Aivojemme uloin milli erottaa meidät simpansseista. Tiedän, että tämä on karkea yksinkertaistus, koska aivot toimivat kokonaisuutena. Silti meidän ”korkeimmat” toiminnot aivoissa sijoittuvat uloimmalle kerrokselle, joka on noin millin paksu. Juustohöylällä kuoritut aivot olisivat kognitiivisilta kyvyiltään hyvin lähellä simpanssin aivoja.
Eniten energiaa vaativa toiminto aivoille on muutos. Mitä vähemmän muutoksia tulee eteemme, sitä tyytyväisempiä meidän aivojen arkaaiset osat ovat. Voidaan sanoa, että aivomme ovat helvetinmoisia laiskureita. Ja tämän takia meidän on vaikea päästää irti pinttyneistä tavoistamme. Joka kerralla, kun emme lopeta tupakointia, niin aivomme palkitsevat meidät pienellä määrällä dopamiinia (aivojen muodostama huume itse itselleen). Tunnemme mielihyvää, kun ei tarvitsekaan kohdata muutosta.
Sama aivojemme laiskuus näkyy neuroottisessa toistossa. Neurootikko ajautuu kerta toisen jälkeen epätoivoisiin rakkaussuhteisiin, koska me olemme muodostaneet uskomuksen ja haluamme uskoa, että näin on. Juuri tällainen rakkaus on minulle oikeaa ja juuri tuollainen partneri sopii minulle. Vuosien terapian jälkeen, jossa loppujen lopuksi käydään läpi jo parin ensimmäisen istunnon aikana tullutta mekanismia läpi tuhansia kertoja, aivomme antaa periksi ja ne antavat muutokselle tilaa. Meditaatiossa käydään tuhansia kertoja sama ”sammuttamisen” mekanismi, jotta aivojen laiska vastustus lakkaisi.
Me puhumme itsellemme ja toisille paskaa… ja me tiedämme sen. Mutta tietäminen ei riitä. Uskomme asiaan on tietoa vahvempi, koska siinä aivojemme apina ottaa vallan. ”Onko maailma tullut hulluksi?” Typerä kysymys. Ihmisen aivot toimivat näin. Aivoja ei ole tehty ajattelua varten. Niiden primaari funktio on säästää energiaa. Ajattelu on sivutuote. Se voi olla jopa vahingossa syntynyt ”virhe”. Ajattelu on meille vierasta ja ”luonnotonta”. Se on syntynyt energian ylijäämästä. Kun ei ole enää tarvinnut taistella jatkuvasti elosta, on aivoille jäänyt vapaa-aikaa ja syntyi ajattelu.
Ei siis ole ihme, että elämme maailmassa jossa elämme. Puhumme mielellämme paskaa vaikka tiedämme puhuvamme paskaa. Se on ajattelun lörpöttelyä, joka tuottaa aivoillemme dopamiinia eli mielihyvää. Oikeassa olemisen tunne on hyvin palkitsevaa vaikka se perustuisi tietoisesti väärälle pohjalle. Älkää syyttäkö valehtelijaa valehtelemisesta, koska siinä vain hänen aivonsa toimivat kuten aivojen tuleekin toimia.
Ei ole myöskään ihme, että me niin harvoin tulemme ajatelleeksi, mitä ajattelu on. Tässäkin pohtimisessa me mielellämme lähdemme palauttamaan ajattelua aivojen sähkökemiallisiin ilmiöihin. Kunhan vain voimme viedä ajattelun pois ajattelusta ja voimme kohdistaa huomiomme välittäjäaineisiin hermostossamme tai siellä tapahtuviin sähkövärähtelyihin. Jopa tieteen terävimmät aivot pakenevat kysymystä ajattelun perimmäisestä luonteesta. Kunhan vain saadaan puhua paskaa. Ja kunhan vain ei puhuta itse asiasta – eli siitä, että me puhumme paskaa. Ja kaikki me tiedämme tämän.
SchizoBlog 