Kämnerinkuja

Sain kuvan nyrkkeilyhanskat syntymäpäivälähjaksi 1982 lapsuudenystävältäni Peteltä. Hänen kanssa tuli koettua kaikki keskeiset tapahtumat nuoruudessa: ensimmäiset tytöt, ensimmäiset kännit, ensimmäiset bändit… ensimmäiset kaikki. Viisitoistavuotiaina teimme meidän pihalla valan, jossa kumpikin lupasi olla toisen bestman, kun menemme naimisiin. Vuosina 2004 ja 2008 lunastettiin lupaukset. Olemme edelleen ystäviä ja pidämme yhteyttä toisiimme vaikka asumme satojen kilometrien päässä toisistamme. Olen myös Peten esikoisen kummisetä.

Tahtomattani silmäni kostuvat näitä rivejä kirjoittaessa, mutta yritän olla kuulostamatta Kolmannen Naisen ”Tästä asti aikaa” -biisiltä. Elämä saattoi meidät yhteen Helsingin Tapulikaupungissa Kämnerinkujalla, jonne perheemme muuttivat 1981. Kymmenenvuotiaina kolleina olimme samassa pisteessä. Uudessa lähiössä, perheiden ainoita lapsia ja yhteinen piha. Meitä oli minä, Pete, Vesa, Pasi, Perttu, Jani, Tape ja muutaman vuoden meidän jälkeen pihoille muuttanut Miksu. Yhdessä kasvettiin pojista miehiksi, mutta aina kun tavataan niin pojiksi me muutumme. Niin tänäkin viikonloppuna.

Näinä hetkinä sitä tulee pysähtyneeksi pohtimaan ystävyyttä. Vuonna 1981 Kämnerinkujalle (mikä muuten kämneri on?) sattui muuttamaan perheitä, joilla oli samanikäiset lapset ja heistä suurin osa oli perheen ainoimpia. Ei ollut veljiä ja sisaria, joten kavereista kasvoi tärkeitä jatkeita perheen ulkopuolella. Meillä kaikilla oli isot egot, koska olimme tottuneet saamaan kaiken niin hyvässä kuin pahassakin. Yhteentörmäyksiltä ei vältytty, mutta paksu nahka meillä kaikilla oli.

Meille keskeiseksi paikaksi muodostui rivitalojemme piha. Se oli poikkeuksellisen suuri ja me otimme sen haltuumme välittömästi. Pihalla ei suuremmin rikkaruohot kasvaneet, koska meidän riehumisemme ei tainnut jättää yhtäkään hiekanjyvää kääntämättä päivittäin. Piha oli meidän mikrokosmos, jossa tuli käytyä kasvukipujen ja -riemujen kaikki mutkat ja karikot. Siellä pelattiin tennispallolätkää, fudista ja muita yleisiä pelejä, mutta kaikkein keskeisimmäksi nousi koripallo. Muistan kuinka joskus näin televisiosta Helsingin Panttereiden ja Kotkan KTP:n ottelun. Homma vaikutti sen verran siistiltä, että siihen piti perehtyä ja saada kaikki pihan pojat mukaan. Asiaan ei vaikuttanut lainkaan se tosiasia, että olin jo tuolloin ikäisekseni poikkeuksellisen lyhyt. Koripallo oli minun lajini. Piste.

Siinä me (minä ja Pete) olemme samalla pihalla vuosikymmeniä myöhemmin. Meidän isät pystyttivät takana näkyvän korin, kun meistä tuli C-junnuja ja siirryttiin aikuisten koriin. Pitihän pojilla olla oikealla korkeudella oleva kori. Kuinkakohan monta koria tuohon sukkaan (jota ei siis tuossa kuvassa enää ole) tuli heitettyä? Tuhansia ja taas tuhansia.

Koripallon jälkeen tuli rock. Oli se aina ollut mukana, mutta latenssi-iän jäätyä taakse pallon pomputtamisen kiinnostus alkoi vähentymään. Vuosi 1984 oli merkittävä, koska tuolloin ilmestyivät meidän keskuuteen Van Halenin 1984, Mötley Crüen Shout At The Devil, KISSin Animalize, W.A.S.P.’n ensimmäinen ja Quiet Riotin Metal Health. Vanha rock-a-billy vaihtui melkein yhdessä yössä heavy metalliksi. Samoin Peten varastosta löytynyt vanha rullalauta sai uutta elämää. Tiedoksi, että rullalautailu oli tuolloin laitonta Suomessa. Lautoja sai alkaa myymään pari vuotta myöhemmin vuonna 1986. Meillä oli oma harrastus, joista muut eivät tienneet yhtään mitään. Ja voi hemmetti, että olimme ylpeitä siitä.

Pari vuotta meni ja olimme löytäneet pahat tavat. Byggan nuorisodiskosta tuli meille viikonloppujen huipentuma. Suomalaiseen tapaan mies ei tanssi selvänä, joten kunnon pohjat piti ottaa ennen diskoon saapumista. Hakaniemen torin laidalla vedettiin kahteen pekkaan Dry Vodka – Pete joi kaksi kolmasosaa ja minä yhden. Mieluummin yhdellä huikalla ja nopeasti ovesta sisään. Blandikset juotiin sitten diskon baarissa. Ei varmaankaan tarvitse mainita erikseen, että oltiin aika sekaisin.

Minulla ja Petellä on ollut aina omituinen henkinen yhteys. Paras esimerkki siitä on, että sovimme Vappunan (muistaakseni vuonna 1986) näkevämme toisemme Espalla. Olin ollut Espan ihmishulinassa noin 5 minuuttia, kun törmäsin Peteen. Niinhän sen piti mennäkin. Aina me löydämme toisemme, oli mikä hulina tai viidakko ympärillämme. Elämän pimeinä hetkinä minulla on aina numero, jonne soittaa ja vuodattaa tuskaiset kokemukset. Ja minun puhelimessa on yksi numero, johon vastataan aina vuorokauden aikaan katsomatta.

Vierailin meidän entisellä pihalla viime kesänä. Rikkaruohot olivat vallanneet entisen kentän ja vanha hiekkalaatikko (neppisratojen ehdoton areena) oli kasvanut umpeen jotain puskaa. Rivitalot ovat edelleen perheasuntoja täynnä, mutta ehkä lapset eivät enää leiki pihalla kuten ennen. Yhteinen tila on päässyt ränsistymään uskomattoman huonoon kuntoon. Samoin Tapulikaupungin asemalla aistii slummiutumisen. Toivottavasti kaikki henki ei ole alueesta kuollut pois. Yhdeksänkymmentäluvun lama taittoi tuolta alueelta niskan nurin. Sen jälkeen se ei ole noussut vaan jatkanut tasaista laskua. Sinänsä sääli, koska se oli ihan OK lähiö nuoruudessani.

Mitä meistä sitten tuli? – Luultavasti ihan tavallisia suomalaisia miehiä. Valitettavasti yksi meistä on poissa, mutta hänen muistonsa elää meissä. Enää ei kokonaista vodkapulloa tuhota parissa minuutissa ja örmytä diskoon, mutta ainakin tämä viikonloppu osoitti, että ei hirveästi noista vuosista ole opittu… sorry.

Pienet Nahka Sakke -hanskat roikkuvat kirjahyllyni nurkassa. Siellä ne ovat roikkuneet jokaisessa asunnossani ja tulevat aina roikkumaan. Ne muistuttavat minua koko elämän kestävästä ystävyydestä ja siitä kuinka onnellinen elämässäni olen. Minne tahansa sitä elämässään eksyy, niin taivaalla loistaa ainakin yksi tähti, jonka mukaan navigoida eteenpäin.