Fear & Loathing: Helsinki – Tukholma – Helsinki

Länsinaapurin pääkaupunkiin matkustaminen on virkistävää. Lautalla matkustaminen antaa heti ensimetreillä hyvän näkymän tiettyyn ”unelmatehtaaseen”, jota kohtaan tuntee vieraantuneisuutta miltein jokaisella osa-alueella. Pahvisesta portista sisään astuessa tyhmää hymyä pitävä kameramies yrittää ottaa meistä kuvan. ”Ei. Minä en halua, että minusta otetaan kuvaa. Jos te haluatte ottaa jokaisesta matkustajasta kuvan, niin tehkää se kulisseissa. Please”.

Illallisella lähipöydissä tapahtuu. Yhdessä pöydässä mies alkaa uhoamaan vaimolleen ja heittää uhoaan korostaakseen sormuksen sormestaan. Parin minuutin kuluttua hän konttaa lattioita etsien kadonnutta sormusta. Toisessa pöydässä kaikkien ruokarauhaa terrorisoi kovaääninen tantta, joka kehuu laulaneensa nuorena Kekkoselle vaikka ei osaakaan laulaa. Hänen äänensä ärsyttävyyden huomioon ottaen tunnen sääliä Urkki-vainaata kohtaan.

Yökerhossa voi ostaa ”Luxus-drinkin” ja saada mahdollisuuden osallistua ”Haluatko Luxus-risteilylle” tietokilpailuun. Kuinka omaperäistä. Baarimikko ei osaa tehdä ”Dry Martinia” oikein.

Tukholmaan saapuessa kännykkä ilmoittaa minut tervetulleeksi Ruotsiin ja automaattinen ajan tarkistus asettaa kännykän kellon Ruotsin aikaan. Kiitos. Tunnen itseni tervetulleeksi.

Södermalm on Tukholman Kallio sillä erotuksella, että sieltä löytää paljon enemmän pikkukauppoja, joiden hyllyillä lojuu ihan oikeasti ostettavaa tavaraa. Valitettavasti hinnat eivät eroa juuri laisinkaan Helsingin hinnoista. Helsingissä 130€ maksaneet rock T-paidat olisi saanut matkaansa 1099 kruunulla. Silti liiiiiiian kallista.

Södermalmilla tuntui olevan jokaisessa korttelissa vähintään yksi Sushi-baari. Suomeen muuttaneet vietnamilaiset voisivat lopettaa niiden kiinalais-ruokaloiden perustamisen ja alkaa perustamaan sushi-paikkoja (kun kerran näyttää siltä, että vietnamilainen keittiö ei mene Suomessa kaupaksi). Sushin tulee olla halpaa ja helppoa pikaruokaa eikä mitään kallista pseudo-gourmet’a.

Tukholman metroasemat eivät hyppää silmille katukuvassa samalla tavalla kuin Helsingissä. Kun tutkii kaupungin metrokarttaa, niin tulee vääjäämättömästi mieleen, että kotikaupunkini ylimitoitetut asemat (varsinkin Hakaniemessä) yrittävät huutaa: ”Katsokaa kaikki! Meilläkin on metro.” Kulkeehan siinä jopa kaksi linjaa, jotka kumpikin pysähtyvät miltein samoilla asemilla.

On yksi asia, mitä tukholmalaiset eivät todellakaan osaa – liikennekuri. On enemmän sääntö kuin poikkeus juoksennella suojatiellä punaisia päin ja autoilijatkin noudattavat sääntöjä vähän niin ja näin. Tätä en todellakaan halua saada kotikaupunkiini. Punainen tarkoittaa pysähtymistä ja vasta vihreällä mennään eteenpäin. Tämä pätee niin autoilijoihin kuin jalankulkijoihin.

Helsingissä kännykkäni ilmoittaa raitiovaunussa, että ajan automaattinen tarkistus ei toimi. Onneksi shoppailu rakkaani kanssa oli niin hauskaa ja siistiä. En kykene edes harmistumaan muistutuksesta, että kotimaani ei ole mikään tietotekniikan suurvalta.